Hola! Tama onkin sitten matkablogin viimeinen viesti. Huomenna lahtee lento kohti Suomea - jos hyvin kay, kuulemma lentokenttia on taas tuhkan takia suljettu… (Ja toivon tosiaan etta hyvin kay, mulla ei oo aavistustakaan mita tekisin jos joutuisin jaamaan tanne, mulla tuskin rahat riittais yhdeksikaan ylimaaraiseksi yoksi!)
`Blogi kay jannittavaksi`, sanoi aiti viime (vai toissa-) merkinnan kommentissa. Aina vaan jannittavammaksi kay! Reissu Bolivian ja Brasilian rajalta tanne Sao Pauloon oli melkoisen mielenkiintoinen. Mutta paasin sentaan perille, taalla sita kirjoitellaan turvallisesti hostellin koneella!
Kaikki meni siis hyvin Santa Cruzista raja-aseman pikkukylaan. Siella odottelin kaikessa rauhassa Bolivian tullitoimiston aukeamista, kavin leimaamassa passin ja odottelin rauhassa linja-autoaseman aukeamista. Vaihdoin muutaman sanan paikallisen naisen kanssa, joka kertoi etta mun pitaa kayda leimaamassa passi myos Brasilian puolen laitoksella (ja etta linja-autoasema itse asiassa on jo auki, olin odottanut turhaan, hehee!). Kavelin siis sinne, ja tulliin oli piiitka jono. Kysyin edessa olevalta ja sain kuulla, etta tulli aukeaa yhdeksalta. Kello oli varttia vaille yhdeksan. No, onhan tassa aikaa, ajattelin, ja paatin menna palata takaisin asemalle kysymaan tarkempia tietoja bussista ja palata sitten yhdeksan jalkeen, josko olisi lyhyempi jono.
Bussiaseman mies kertoi, etta bussi lahtee varttia yli kymmenen, mutta en saa lunastettua lippuani, jos mulla ei ole nayttaa Brasilian puolen passileimaa. Palasin siis jonoon, joka oli talla valin kasvanut taas vahan pidemmaksi… Siihen tuli jotain brasilialaisen matkatoimiston heppuja (jotka onnekseni puhuivat englantia) juttelemaan, ja kerroin olevani vahan huolissani, koska bussi lahtee jo tunnin paasta ja jono on nain pitka. Ne sanoi, etta jos tilanne kay tiukaksi niin ne voi auttaa mua paasemaan jonon ohi.
Kello kavi ja kavi, eika tulliasema viela puoli kymmeneltakaan ollut auki. Varttia vaille ne rupesi jakamaan niita maahantulolappusia, etta ihmiset voi tayttaa ne valmiiksi. Siita huolimatta jono liikkui tuskallisen hitaasti… Tasan kymmenelta aloin hermostua aika kovasti, jatin jonon ja menin sanomaan matkatoimiston hepulle, etta nyt pelottaa, mulla on vaan vartti aikaa ehtia bussiin. Se sitten puhui mut jonon ohi, ja paasin juoksemaan bussiasemalle.
Paikan paalla sain matkalippuni, missa lahtoaika oli vaihtunut puoli kahdeksitoista (toki olin arvellutkin lahtoajan muuttumista, enhan voinut olla ainoa jolla on ongelmia tullissa ja viivastykset on niin yleisia taalla - mutta silti pelotti, silla enhan voinut olla varma). Mies kertoi, etta bussi lahtee Corumbasta, mihin mun pitaisi menna taksilla. Naytin kai niin hammentyneelta, etta se hommasi mulle matkakumppaneiksi kaksi paikallista miesta, jotka oli myos menossa Sao Pauloon. Niilla oli hirveasti matkatavaraa ja jotain kylmalaukkuja ja ne vaikutti aika tumpeloilta sen taksin hankkimisen kanssa. Yksi taksikuski tuli kysymaan haluanko yksityiskyydin (miesten tavarat ei olisi mahtunut sen taksiin tai jotain), harkitsin jo suostumistakin, mutta sitten paatin, etta on jotka tapauksessa turvallisempaa ja halvempaa menna jonkun sellaisen kanssa, joka on menossa samaan paikkaan, kielitaitoni kun ei ole niita parhaimia… Mutta olisi ehka pitanyt menna yksin.
Ensinnakin eka taksi vei meidat vain alle puolen kilometrin paahan rajan yli, ja siita piti maksaa viisi solea per paa. Mina olisin voinut ihan hyvin kavellakin sen matkan, toisin kuin miehet kylmalaukkuineen… Minulla ei ollut enaa kuin realeja, jolloin toinen miehista kylmasti vaihtoi 10 realin setelini 20 bolivianoon, mika on tietaakseni ihan liian vahan, mutta mies vaitti etta se on oikein enka sitten viitsinyt alkaa riitelemaan, kun en tieda tarkkaa vaihtosuhdetta. Ja nyt minulla on 15 bolivianoa milla en enaa tee mitaan.
Rajalla poliisi halusi tutkia miesten kylmalaukut, ja mina odotin karsimattomana autossa. Siihen tuli sitten kaksi poliisia palattamaan portugalia ja sitten espanjaa, kun tajusivat etten tajua. Kyselivat tyhmia ja halusivat tietaa miksi matkustan niiden miesten kanssa, ja kun sain selitettya etta jaan vain taksin, jotta miksi ihmeessa reissaan yksin. Halusivat tutkia rinkkani ja tehda ruumiintarkastukset ja kaikki, mutta ei se mikaan virallinen tutkinta tainnut olla, kiusasivat vain… Mutta eihan siihen mitaan vastaankaan voinut sanoa. Yrittivat viela muka jutella mukavia `jaa kirjallisuutta opiskelemaan, minullakin on paljon kirjoja kotona…`. Johon mina etta jaa jaa. Idiootit. Ja takavarikoivat koka-teeni jota mun piti tuoda tuliaisiksi, mokomat! Toivottavasti nauttivat siita kahvitauollaan…
Ne taksmiehet tuli sitten siihen sanomaan etta niiden linkku lahtee ja ne haluaa lahtea ilman mua. Johon mina tietysti etta minulla on sama linkku ja pitaa kans ehtia siihen! Poliisimiehet alkoivat nayttaa jo vahan katuvaisilta ja eivat paastaneet taksimiesta lahtemaan. Auttoivat myos minua latomaan tavarat takaisin rinkkaan (ihan miten sattuu, ja mina kun olin Santa Cruzissa pakannut jo kaiken hyvin lentoa varten, piti tanaan pakata hostellilla uudestaan)… Toivottivat viela oikein hyvaa matkaa ja mina yritin nayttaa niin vihamieliselta kuin poliiseja kohtaan on sopivaa.
Ehdin linja-autoon varsin taparasti, kerkesin luovuttamaan rinkan ja kayda ostamassa vetta, ja kun paasin paikalleni bussi melko pian jo lahtikin. Etta sellainen tapaus… Bussi oli aarimmaisen luksus, ainoa asia mika vaivasi oli se, etta olin koko joukon ainoa gringa ja ilmeisesti jonkinsortin nahtavyys (pidin takkia naaman peittona estaakseni kamerakannykkahyokkayksen kohteeksi joutumisen). Aloin vakavasti toivoa nakymattomaksi muuttumista… Odotan jo sita, etta Suomessa kukaan ei katso painkaan ainakaan hiusten- ja silmienvarin takia!
Olin Santa Cruzissa ostanut seitseman mandariinia, nelja omenaa, paketin suolakekseja ja ison pussin chifleja (banaanisipseja, niita tulee ikava suomessa!). Niilla elin sitten sen kaksi vuorokautta, minka bussimatka kesti… Viimeyona pysakilla kavin lisaksi ostamassa kaksi juustotaytteista leipaa ja kokiksen. Kun paasin Sao Pauloon ja hostelliin ja lopulta liikkeelle, loysin ihanan kasvisravintolan missa oli valtava lounasbuffetti. Siella oli ihan kaikkea, paljon salaattia ja tofua ja vaikka mita. Olin ihan taivaassa elettyani 48 tuntia hedelmilla ja kekseilla…
On se hassua miten nopeasti nakokulmat muuttuu. Bolivian puolella olin viela tosi onnessani ja helpottunut, jos joku puhui englantia ja koin tulevani ymmarretyksi. Taalla heti rajan toisella puolella ihmiset palattaa julmasti portugalia, muistan taas milta tuntui kun tulin tahan maanosaan enka ymmartanyt yhtaan mitaan… Ja nyt kysyn toiveikkaasti josko ihmiset puhuisivat espanjaa, ja olen tosi helpottunut jos nain on! Taksissa tuli dejavu, kun kuski vaan palatti jotain ja mina olin etta oo, en oikein ymmarra, ja se vaan nauroi. Kuin ekalla viikollani Quitossa.
Taalla on kulttuurifestivaali ja hirveesti ihmisia ja musiikkia ja kaikkea nahtavaa. Hirveasti ei kuitenkaan uskalla yksin ja kielitaidottomana juhlia - eika paljon huvita hengata minkaan satunnaisen vastaantulijan kanssa joka huutaa etta hello gringa! Ah suomea jossa olen ihan tavallinen tallaaja…
No nyt pitaa lopettaa, nettiaikaa enaa kolme minuuttia… Huomenna siis taksi lentokentalle ja toivotaan etta kaikki menee hyvin! Siihen asti, Adios! Jei taalta tullaan Suomi.
Trallalaa! Tehdaan nyt siis jalkikateispaivitys (Deboran paremman paivakirjan avulla) kun se on viela mahdollista! Siis viime paivamaatalistasta jatkaen (kaikki ei nyt ihan tasan tarkkaan pida paikkaansa, koska monta yota vietettiin oikeastaan bussissa matkalla paikasta toiseen… Mutta suunnilleen nain):
25.-26.4. Arequipa
26.-28.4. Cañòn Del Colga
28.-29.4. Arequipa
29.4.-1.5. Puno
1.-2.5. Titicaca (Uros, Amantani, Taquile)
2.-3.5. Puno
PERU -> BOLIVIA
3.-4.5. Cobacabana
4.-5.5. Isla Del Sol, Titicaca
5.-6.5. La Paz
7.-9.5. Uyni + Salar De Uyni
9.-10.5. Potosì
10.-11.5. Sucre
12.-14.5. Santa Cruz
14.-16.5. Linja-auto Santa Cruz -> Sao Paulo
17.-18.5. Lentokone Sao Paulo -> Madrid -> Helsinki
Viimeiset kaksi rivia ovat toiveikasta tulevaisuudensuunnitelmaa. Hehee.
Pari paivaa sitten (kun tajusin, etta oikeastaan edessa on lahinna vaan linja-autossa ja lentokoneessa istumista) tuli sellainen olo, etta voi pian olen jo Suomessa syomassa “kunnon” suomalaista ruokaa ja on suomalainen kevatilmasto ja kaikki toimii ja on oma sanky ja… En malttaisi odottaa! Nyt olo on taas muuttunut, on oikeastaan tosi kummallinen olo. En oikeastaan odota innolla Suomeen paasya (tai no odotan toisaalta tietysti aina, mutta en silla lailla…), mutta en toisaalta toivo sitakaan, etta voisin jaada tanne pidemmaksi aikaa. On plaa etta reissu loppuu mutta myos kivaa ja on kivaa palata kotiin mutta myos plaa etta “joutuu” palaamaan. Tylsa olo kun ei haluaisi oikein mitaan. 
Mutta kai se on ihan luonnollista kun on tama ristiriita. Ja totta kai odotan innolla kaikkien ihmisten nakemista (ja ruisleipaa!!) <3
Mutta niin siis, pitaisi kai myos kertoa, mita viime aikoina on tapahtunut. Se onkin vaikeaa! Varsinkin suola-aavikolla nahtiin niin paljon niin lyhyessa ajassa, etta on vaikeaa kuvailla. Kuitenkin.
Porukassa oli siis (viime viestissa vaaraa tietoa) me, se norjalainen Lars seka brittilainen ja kaksi ranskalaista. Kaikki oli tosi kivoja ja meilla oli tosi hauskaa reissussa! Ainoastaan kuski oli pettymys, se oli muka saanut hirveasti kiitosta ja suosituksia ja hyvaa palautetta (niiden seinilla olleiden asiakkaiden kiitosten takia me se yhtio valittiinkin), mutta ne tais olla vaarennettyja… Ihan hyva kuski se oli ja ihan kiva mieskin, ei siina mitaan, mutta se ei tarjonnut juuri mitaan tietoa paikoista joissa kavimme, pysaytti vaan auton ja sanoi etta nyt voitte ottaa valokuvia. Vaikka silta kysyikin jotain niin ei reaktiota, taisi olla puolikuuro koko mies.
Maisema suola-aavikolla ja koko kansallispuistossa oli tosi surrealistinen. Ensinnakin oli outoa kun aivot tulkitsi maiseman jaatyneeksi, lumiseksi jarveksi, mutta ei ollut tarpeeksi kylma ja “saarilla” kasvoi kaktuksia. Ja oli se muutenkin outoa, valkoista valkoista vaan joka suuntaan (yhdella alueella mies lapioi suolaa isoihin kekoihin jotka lapioitiin rekka-autoon suolateollisuutta varten… On siinakin tyypilla tyo, “lapioin suolaa suola-aavikolla”!).
Eka yo oltiin suola-hotellissa, se oli siis kokonaan tehty suolasta ja kaikki huonekalut kans. Kaikilla olikin hauskaa kun Debora kysyi illallispoydassa etta saisko lisaa suolaa tahan ruokaan… Illalla me kaveltiin pitkin mantuja etta saataisiin nahda (myos kiitosta saanut) suola-aavikon auringonlasku, mutta tallakin kertaa vuori blokki nakyman. (Valilla tuntuu etta me reissataan vain nahdaksemme auringonlaskuja - yleensa missataan paras nakyma).
Seuraavana paivana… Ajeltiin autolla, jossa oli kuuma, mutta jos tuli ulos autosta oli hyytavan kylma. Nahtiin monta erivarista jarvea (laguna azul, laguna amarillo, laguna rojo, laguna verde… ja ne oikeasti oli eri varisia) ja paljon flamingoja ja tuulen muotoilemia ihmeellisia kivia. Kuten sanoin, maisema oli tosi outo, en koskaan tiennyt tai ajatellut etta mitaan sellaista on. Mutta turha yrittaa kuvailla kun ei tama ole mikaan kaunokirjallinen tuotos kuitenkaan. Sellaiset sitten erikseen.
Illalla oltiin toisella hotellilla missa oli hyytavan kylma. Siis onhan Suomessakin kylma, mutta talojen sisalla sentaan on lammin… Miten ne ihmiset jaksaa asua siella missa mihinkaan lampimaan ei paase? Hrr.
Seuraavana paivana piti herata aiiikaisin ja se oli aika tuskaa, mutta maisemat oli henkeasalpaavat. Geysireja ja vulkaanista maata mika hoyrysi. Oltiin silla hetkella niin korkealla (lahes 5000 m) etta maassa oli lunta. Oltiin myos kuumassa lahteessa (se oli niinkuin muumeissa! Woooo! Muumeista puheenollen se brittilainen tytto jaksoi aina ihmetella miten pimeita muumit on ja niissa sattuu vaan absurdeja asioita. Ja sen mielesta oli hauskaa etta suomalaisella on muumipyyhe. :D). Meidan ryhmasta tosin kukaan ei uinut… Saali sinansa, mutta olisi ollut liian ylivoimaista vaihtaa vaatteita siina hyytavassa saassa ja ilman pukukoppia - ja miten kylma olisikaan ollut sitten, kun pitaa nousta ja vaihtaa vaatteet takaisin jalleen ilman pukukoppia ja pelkka kasipyyhe apuna! Joten uitimme vain jalkoja.
Apua nyt pitaa tiivistaa kun pitaisi jattaa tietokone.
Suola-aavikon jalkeen jatkoimme siis Potosiin, mika on maailman korkein kaupunki. Se on joskus ollut hopeakaivosten takia Etela-Amerikan rikkain kaupunki, nykyaan koyha… Se oli vahan pettymys, tosi kylma ja ja niin. Jatkoimme seuraavana paivana Sucreen, se oli kiva kaupunki myos mutta mulla ei ole oikein mielikuvaa sitta mita me siella tehtiin. Kai vain hengailtiin.
Nyt siis Santa Cruzissa. Ihana kaupunki! Taydellinen ilmasto, aurinkoista mutta ei liian kuuma eika liian kylma. Ja vihreaa ja kauniita rakennuksia ja ja! Jee. Sain suoran linja-auton Sao Pauloon, tosi onnekasta se lahtee huomenna.
Ja nyt lahden mina, toiset odottaa ja hermostuu. Ja on nalka! Moi.
Taalla sita kirjoitetaan sormet kohmeessa kaikki mahdolliset vaatekerrat (toppi, pitkahihainen, villapaita, huppari, takki + farkkujen alla pitkikset!) ylla. Varsin kotoisalta tuntuu. Bolivia on kylma maa! Monessa merkityksessa. Tama siis ensivaikutelma.
Olen jo mennyt sekaisin siita, mina paivana olimme missakin (pitaisi kai tehda kunnon paivamaarapaivitys), mutta olimme siis Isla Del Solilla silloin kun viimeksi kirjoitin. Maailma on osoittautunut pieneksi: kohtasimme saman australialaisen pariskunnan, jonka tapasimme Limassa Deboran syntymapaivana. Ja sina paivana oli vielapa miespuolen synttarit (enhan mina niiden nimia tietenkaan muista)!
Cabacabanasta ei loytynyt toimivaa pankkiautomaattia, joten saimme pihistella rahasta. Ostimme “lounaan” ihanilta katusoittajilta jotka myivat kasvissampyloita joihin oli piirretty naamankuvat, minka jalkeen kiiruhdimme veneeseen (talla kertaa ehdimme). Perilla liityimme turistiryhmaan; saimme kierroksen puolet halvemmalla selitettyamme, ettei meilla ole enempaa rahaa. Taalla voi tinkia ihan kaikesta, yleensa sita vain ei viitsi tehda, koska kaikki on muutenkin niin alihintaista ja ihmiset taalla tarvitsevat niita rahoja enemman kuin me. (Tosin turisteilta vaaditaan lahtokohtaisestikin paljon isompaa hintaa kaikesta…)
Emme siis ehtineet saaren pohjoispuolelle, mutta etelapuolellakin oli yksi temppeli, ja opas kertoi meille paljon mielenkiintoisia juttuja tiwanaku-kulttuurista. Tosin muiden turistien lahdettya (ne palasi Cobacabanaan viela samana iltana) se innostui selittamaan niin syvallisia ja poliittisia etta lakkasin ymmartamasta (ja kuuntelemastakin, taytyy myontaa, upeat maisemat vei huomion). Saari oli hieno (mutta vaati paljon kiipeilya, urh). Tapasimme israelilaisen porukan johon tormasimme sen jalkeen joka kulmassa ja viela perilla Cobacabanassakin. Maailma on pieni.
Illalla etsimme halpaa ruokapaikkaa ja parasta paikkaa nahda kuuluisa auringonlasku, ja paadyimme pieneen ravintolaan vuoren rinteella. Paikka oli hirvean kaunis! Kun saavuimme, paikallinen mummeli istui jyrkanteella kutomassa eika paikassa ollut ketaan muuta. Harmitti, kun emme kateisenpuutteen vuoksi voineet olla hyvia asiakkaita, vaan piti tilata vain yksi annos paikallista poperoa ja pyytaa sekin vahan listahintaa halvemmalla.
“Auringon saari” ei ole paras mahdollinen paikka katsella Titicacan auringonlaskua, koska toinen saari blokki parhaan nakyman. Oli se silti komeaa, ja oli kivaa makoilla siiiiinisen taivaan alla ruokaa odotellessa (koska sita sai odottaa kauan). Soimme sisalla kynttilanvalossa (ei sahkoa, ja aurinko ehti laskea ennen kuin ruoka oli valmis - kylla se maistuikin hyvalta nalkaisena odottelun jalkeen!) ja palasimme leipakaupan kautta hotellille pimeassa.
Seuraavana paivana herasimme aikaisin paluuveneeseen (ja edellispaivan oppaamme tuli hoputtamaan heittelemalla kivia ikkunaan, etta varmasti ehdimme; taalla kun ei veneilla ole mitaan lahtoaikaa, ne lahtee sitten kun oikea maara ihmisia on saapunut). Perilla Cobacabanassa uskaltauduimme ottamaan paikallisen minibussin La Paziin (jotkut pelottelivat etta paikalliset voivat olla turisteille vaarallisia), koska turistibussia olisi joutunut odottamaan monta tuntia ilman rahaa sita paitsi se oli kalliimpi.
Matkasimme ensin minibussilla, sitten veneella ja sitten taas minibussilla. Reissu oli taatusti jannittavampi kuin turistibussilla kuljettu. Ensi silmays La Paziin oli sykahdyttava (kuten opaskirja lupasi). Kaupunki on ikaan kuin laaksossa vuorten valissa ja osittain se kiipeaa pitkin vuorten seinamia. Ja kaiken taustalla haalyy lumihuippuinen vuorenhuippu. Lahes 4000 metrin korkeudessa on tosin aika kylma, hrr.
La Paz on mahtavin ja kivoin kaikista paakaupungeista (Quito, Lima, La Paz), mutta muuten Bolivia ei ole tehnyt samanlaista vaikutusta kuin Ecuador ja Peru. Kuten israelilaiset varoittivatkin, bolivialaiset ovat melko epaystavallisia (ainakin kontrasti ecuadorilaisiin ja varsinkin perulaisiin on valtava) eivatka kovin auttamishaluisia (taas kontrasti muihin maihin)… Pikemminkin saa olla varoillaan, etteivat myy lippuja olemattomiin busseihin (tai kuten israelilaisille oli kaynyt: olivat vakuuttaneet, etta bussissa on vessa - ja niin siella olikin, tosin epakunnossa ja ovet lukittuna oleva… Ja matkan piti kestaa nelja tuntia, mutta se kesti seitseman).
Hieno maa tama silti on, ja voi olla etta ne eivat vaan pida turisteista, koska 65 prosenttia maan asukkaista on alkuperaiskansaa, jota Euroopasta tulleet uudisasukkaat ja valloittajat ovat iat ajat sortaneet. Vielakin ovat se koyhin vaestonosa.
Enivei, eilen otimme yobussin Uyniin. Olimme perilla tanaan kuudelta aamulla, ja ensimmainen matkatoimistoheppu oli jo asemalla vastassa autoineen. Emme tosin huolineet sen miehen reissua, vaan paadyimme valitsemaan viereisen toimiston, joka oli vahan halvempi ja vaikutti luotettavammalta. Matkatoimistoista suuri osa on kuulemma vahan epamaaraisia, mutta toivottavasti osasimme valita oikein.
Edessa on siis kolmen paivan reissu suola-aavikolle, odotan innolla! Lisaksi naemme tulivuoria, geysireja, flamingoja, laguuneja, “veturien hautausmaan”… Mukaamme tarttui yksi norjalainen heppu, ja matkatoimiston mukaan kyydissa on viela kaksi hollantilaista ja kaksi ranskalaista. Toivottavasti reissu on mahtava. =)
Palaamme reissusta sunnuntai-iltana (vai maanantai, olen paivista sekaisin), ja tarkoitus on ottaa yobussi Potosìin, “maailman korkeimpaan kaupunkiin”! Siita sitten pika pikaa Santa Cruziin. Tai ainakin viimeisin suunnitelma on, etta Debora lentaa sielta Ecuadoriin ja mina jatkan junalla (”Death train”, huu) Brasilian rajalle ja sielta Sao Pauloon. Etta niin.
Nyt pitaakin kiirehtia, reissu alkaa vartin paasta! Toivokaamme parasta!
Terveisia Boliviasta!! Paadyimme sitten tanne kaikesta huolimatta.
Eilen otimme bussin rajalle, kaikki sujui hyvin kunnes saavuimme Perun poliisin puheille. Saimme kuulla, etta saapuessamme maahan tyypit olivat antaneet meille vain 30 paivaa maassa (enka tieda miksi, koska meidan pitaisi saada olla maassa 90 paivaa ilman viisumia) ja olimme erehtyneet viipymaan hurjat 33 paivaa. Bussityyppi sanoi, ettei silla pitaisi olla valia, mutta tullitoimiston mies oli jotenkin ilkeamielinen tai jotain…
Meidan piti maksaa dollari jokaisesta ylimaaraisesta paivasta, ja se piti tehda paikallisessa pankissa joka oli menossa kiinni 10 minuutin paasta. (Jos olisimme halunneet maksaa paikan paalla olisimme lisaksi saaneet maksaa virkailijalle 29 solea per paa…). Etta koko muun bussilastillisen ensin odoteltua meita jouduimme keraamaan kamppeemme ja jaamaan Perun puolelle pankkia metsastamaan. Virkailija taytti papereita tuskallisen hitaasti, jolloin Debora kysyi “haluatko etta maksamme viela yhdesta ylimaaraisesta paivasta?” - ja mokoma viela myonsi!
Otimme mototaxin pankkiin, joka oli tietty jo kiinni. Olimme jo viitta vaille hotellin ovella jaamassa viela yhdeksi yoksi Perun rajalle, mutta sitten kavi sattumalta ilmi etta taksikuski luuli ettei maksua voi maksaa kansallisessa pankissa. Kiiruhdimme sinne, ja se oli kuin olikin viela auki! Joten paasimme kavelemaan rinkat selassa rajan yli ja naimme jopa melkein Titicacan auringonlaskun (paras osa meni ohitse Bolivian puolen tullissa). Seisoimme kuitenkin katselemassa persikanvarista taivasta collective-taksin odotellessa ja huudellessa “Cobacabanaa! Cobacabanaa!”
Paasimme siis vihdoin Bolivian puolelle ja saimme jarkattya itsemme kivaan hotelliin ja loysimme kivan kasvisravintolankin. Eilen oli joku Señor Del Cruz -juhlapaiva, joka on kuulemma yksi Bolivian suurimmista juhlista ja jossa tyypit juhlivat Jeesusta juomalla ja tanssimalla. Mekin kavimme yhdella tanssipaikalla missa soi tyypillinen bolivialainen musiikki (Debora kysyi paikalliselta naiselta miksi tallaista musiikkia kutsutaan, johon nainen vastasi etta “tata kutsutaan tyypilliseksi bolivialaiseksi musiikiksi”). Oli ihan jannaa ja tapasin tyypin nimelta Mickelangelo (eiku miten se kirjoitetaan, no kuitenkin samanniminen kuin se taiteilija).
Aamulla oli tarkoitus lahtea Isla Del Solille kello 8.30. Aioimme aamiaiselle ehka varttia vaille kahdeksan, mutta saimme kuulla, etta Bolivian aika on tunnin Perun aikaa edella, joten olemme jo myohassa veneesta. Juoksimme satamaan, mutta emme ehtineet (jostain syysta tyypit on taalla aina tasmallisia jos me olemme myohassa, mutta jos olemma ajoissa joudumme odottamaan monta tuntia…).
Onneksi on toinen vene puoli kahdelta, mutta missaamme saaren pohjoispuolen (mista meidan piti jatkaa kavellen etelapuolelle, toinen paatti menee suoraan etelaan), missa on museo ja inkarauniot (olisin halunnut nahda “auringon syntypaikan”!!! :/). Etta sellaista tuuria taalla. Tai ehka se on taitoa.
Nyt siis odottelemme nettikahvilassa. Olen sekoillut pankkien ja lentojen kanssa… Pitaisi saada siirrettya brittipankkini rahat Deboran tilille, mutta se takkuaa. Pitaisi kai tehda se puhelimitse, mika taas vie tuhottomasti aikaa ja rahaa. Ja matkatoimistosta tuli tyly viesti, etta lennon lahtopaikkaa ei voi muuttaa… Etta vahan huolestuttaa.
Mutta enkohan viela kotiin paase, rahattomana vain. Um.
Terve terve! Pakko paivittaa ennen kuin on ihan liikaa tavaraa varastossa. Vaikka talla hetkella on sen verran surrealistinen olo, etta en tieda mita tastakin sitten tulee.
Paljon on taas tapahtunut - ei mitaan uutta talla puolella maapalloa. Viime kirjoituksen lopussa kerroin, etta aiomme tehda vaelluksen Cañòn Del Colgaan. Ja teimmekin. Se oli mahtava reissu! Tosin Lahto oli kolmen aikaan aamuyolla… Iiiks. No, bussi sinne paikan paalle (paikan nimet oli tosi vaikeita enka muista niita, eika ole opaskirjaa tassa neuvomassa. Anteeksi vain) kesti yli kolme tuntia, joten vahan sai viela nukkuakin. Eka etappi oli aamiainen, sen jalkeen Cruz Del Colga, missa meilla oli onnea matkassa; kanjonissa liiteli ruokaa etsimassa ainakin viisi kotkaa! Se oli tosi upeaa, joskin tunnelmaa hiukan laskivat melskaavat ja typeria ryhmakuvia ottavat keski-ikaiset turistit (taalla ikaantyneemmat on niita huonommin kayttaytyvia, kulttuuri- ja kielitaidottomampia, enemman mukavuuksia ja eurooppalaista meininkia vaativia, epakohteliaampia paikallisille…).
Kotkia katseltuamme lahdimme itse kanjonin suulle. Bussissa oli matkassa tosi paljon vakea, myos jo aiemmin Islas Ballestasissa tapaamamme hollantilainen pariskunta (taalla tapaa aika usein samoja tyyppeja useaan kertaan, koska monet reissaavat samoissa paikoissa). Me olimme kuitenkin ainoat kolmen paivan reissulaiset, joten meilla oli yksityinen opas - ja Sandro oli tosi mukava, toisin kuin toisen ryhman huonoja vitseja kertova machotyyppi… Sandro tosin ei puhunut englantia, tai itse asiassa puhui jonkin verran, mutta kieleksi vakiintui espanja. Mutta selvisin tosi hyvin! En usko etta Sandro tajusikaan miten heikko espanjantaito mulla on. Ymmarsin lahes kaiken ja kommunikaatiokin sujui, tosin usein piti vaieta ihan vain siksi, ettei tieda miten sanoisi sen mita haluaa sanoa. (Vaikka siihen olen jo ehtinyt tottua…)
Vaellus oli meille epaurheilullisille aika rankka. Laskeuduimme kanjonin pienta ja kivista tieta 1200 metria alaspain (mika tarkoittaa siis ehka about 12 kilometrin kavelya jyrkkaan alaviistoon), ennen kuin saimme lounasta. Eika meilla mitaan vaelluskenkia ollut, tavalliset tennarit vaan. Ja varusteina minulla oli pelkka rakas helinakeiju-reppuni koko kolmen paivan reissuun, sinne ei veden, kameran ja villapaidan lisaksi paljon mitaan mahtunut. Mutta maisemat oli mahtavat!
Aurinko paahtoi kuin mikakin, ja kun paasimme kanjonin pohjalle, olin aika naatti. Pohjalla virtasi jaakylma joki, ja suomalaisena voitin helposti kilpailumme siita, kuka pystyy kauiten uittamaan jalkojaan siella (tein sita ihan huvikseni jo ennen kisaakin, olin niin kuumissani).
Yovyimme paikallisessa perheessa, joka asuu kanjonissa. Ovat tottuneet majoittamaan turisteja, mutta silla hetkella olimme ainoat. Istuimme iltaa auringonlaskusta kynttilan loppuunpalamiseen ja painuimme (lihakset jomottaen) nukkumaan. Perheen ihana ylisosiaalinen musta kissa livahti huoneeseemme, ja oltuani sille ystavallinen se ei enaa suostunut lahtemaan sangystani - enka raaskinut sita haataakaan, kun se niin paattavaisesti kehrasi ja kapertyi kylkeen. Tuli Jakkekulta mieleen, samoin keskella yota kun se alkoi poukkoilla minun ja Deboran valia puskemassa hereille… (Ja ei, ei silla ollut kirppuja. Ainakaan en usko. Kysyin omistajalta.)
Seuraavana aamuna oli taas edessa kavelya. Toisen yon (ja paivan, koska olimme kolmen paivan reissussa ja kavelimme oikeastaan vain aikaisesta aamusta aamupaivaan) vietimme “keitaalla”, mika oli jo astetta hulppeampi paikka uima-altaineen paivineen - paikka todella oli ihmeellisen vihrea sijaitakseen kanjonin (ja kanjoni on vielapa yksi maailman syvimmista) pohjalla.
Pelasimme lentopalloa muiden turistiryhmien kanssa, mutta muut olivat niin hyvia, etta muistin miksi en ikina pitanyt lentopallon pelaamisesta koulussa (pelasimme myos Lagunaksessa, mutta porukka oli niin pieni ja kaikki niin surkeita etta se oli kivaa). Myohemmin kavelimme joelle ja istuimme valtavan kiven paalla ja ihastelimme kallioita, jotka nayttivat murenevilta.
Keitaalla ryhmaamme piti liittya kaksi tanskalaista, mutta parkojen reppu tippui jokeen. Reppu, joka sisalsi passit, tullipaperit, kameran jonka pelkka yksi linssi oli maksanut yli 1000 euroa… Jaivat sitten sita naaraamaan siina toivossa, etta passin vedenkestava osa olisi tallessa. Etta sellaistakin voi sattua jos syo kekseja kanjonissa.
Tanskalaisten kanssa jutteleminen oli tosi mielenkiintoista. Ne kysyivat, onko totta etta Suomessa on paljon gootteja ja etta suomalaiset ovat taipuvaisia itsemurhaan (johon mina etta noooo, niin kai se on :D). Samoin kaverit tiesivat kertoa, etta suomen kieli on jotain ihan alytonta ja sanoissa on jarjeton maara konsonantteja. Sen jalkeen ne kertoivat, etta Tanskassa on lastenkirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomeen - ja jossa suomalaiset ovat sinisia ja asuvat jarvissa… (Olisi kiva lukea se!)
Viimeisena paivana oli sitten edessa kanjonista nousu, mutta paatimme armahtaa itsemme ja vuokrata muulit (alastulo oli jo tarpeeksi raskasta, mutta etta viela sama matka ylos…). Emme tosin olleet laheskaan ainoat. Se oli myos tosi hieno kokemus, tosin vahan pelkasinkin, koska muuli jostain syysta halusi aina kavella mahdollisimman lahella polun reunaa ja tie naytti muutenkin silta, etta saattaa sortua. Vaikka sanoohan se jarki, etta paremmin se elain varmaan tietaa kuin mina ja ennemmin mina yksikseni putoaisin kuin muulin kanssa.
Koska ratsastin jonon ensimmaisena ja koska muulini oli tosi kiva, sain suuren osan matkaa nauttia siita illuusiosta, etta ratsastan kanjonissa ihan yksikseni (muulit eivat siis olleet kiinni missaan, osasivat nousta ihan omaa tahtiaan - tosin takana tulevien ratsuja opas joutui hoputtelemaan, mutta minun ja kaverini yhteistyo sujui). Hienoutta.
Takaisin ylhaalla saimme aamiaista ja jatkoimme autolla kuumille lahteille. Ne oli kans kiva kokemus, tosin aika oli liian lyhyt ja eihan ne mitaan lahteita ollut vaan uima-altaita missa oli kuumaa vetta (ei siis niin kuin muumeissa, mika pettymys!). Naimme tosin lahteensilmankin ja siina vesi oli tosi kuumaa, ehka 70 astetta jos oikein muistan!
Paluumatkalla pysahdyimme viela laaksoon, joka oli taynna villeja laamoja ja alpakoita (joita “paimensin” pitkin maantieta saaden hullun maineen (tai kasvattaen hullun mainettani?)). Illansuussa olimme takaisin Arequipassa.
Seuraavana paivana jatkoimme bussilla Punoon, missa siis nytkin oleilemme. Bussi oli myohassa ja kuski suhteellisen hullu (kanssamatkustajat olivat innokkaita huutelemaan kommentteja ja hakkaamaan mielenosoituksellisesti bussin ikkunoita). Bussissa minuun iski tosi huono olo, oksetus, hikoilu ja kuumotus, pyorrytys… Se oli aika kauheaa. Kun bussi pysahtyi, paasin vaeltamaan vessaan, mutta kun palasin sain kuulla ettemme itse asiassa viela ole Punossa. Paikallinen neuvoi ostamaan laaketta “altitude sicknessiin” (mika on suomeksi?). Onhan tama korkealla (yli 3000 m), mutta olemme aiemminkin olleet korkealla eika ole juuri missaan tuntunut. Tieda sitten mita se oli. Debora juoksi kuitenkin apteekkiin ja mina pidattelin bussikuskia.
Punossa menimme suoraan hotelliin ja mina suoraan nukkumaan. Yolla herasin taas kamalaan oloon ja jouduin tyhjentamaan koko vatsalaukun sisallon (saastan teidat yksityiskohdilta). Seuraavan paivan vietinkin sitten sangyssa oksetuslaakkeita syoden… Illemmalla paasin jo yloskin ja kun totesin haluavani kahvia ja pannukakkua, tiesimme etta olen taas kunnossa. Tosin tosi heikko olo jatkui viela aika kauan.
Joten seuraavana paivana (eilen, oliko se todella vasta eilen?) paasimme lahtemaan Titicacalle. Matkasimme turistiveneessa muun turistiryhman (ja “kaksikielisen” tosi hassua englantia puhuvan (huonon huumorintajun omaavan) oppaan) kanssa. Ensimmainen etappi oli Uros, kelluvat keinotekoiset saaret. Tosi mielenkiintoisia ja kauniita, vaikkakin nykyaan elavat pelkasta turismista… Saaret olivat siis kelluvaa ja jarven pohjaan ankkuroitua juurakkoa, paalla kasvin varsia ja varsista tehtyja taloja.
Yota vietimme Amantani-saarella, paikallisissa perheissa. Kiipesimme saaren korkeimmalle kohdalle temppelille, ja nakyma oli upea! Saa oli synkka, joten emme nahneet Titicacan kuuluisaa auringonlaskua, mutta maisema oli muuten niin upea, etta se ei haitannut. Upean varinen taivas ja myrskypilvet ja ihmeellinen valo… Se oli uskomaton hetki.
Kun kavelimme alas, alkoi sataa kaatamalla. Pidimme sadetta ja joimme kahvia pienessa kaupassa, kunnes isantaperheen tosi suloinen pikkupoika tuli hakemaan meita taskulampun kanssa.
Illalla juhlimme “working holiday”ta. Meidat puettiin paikallisiin perinneasuihin ja menimme kylan koululle, missa sitten soitettiin ja tanssittiin. Se oli lahinna turistishow (laski hieman tunnelmaa miettia, etta paikalliset joutuvat “juhlimaan” turistien kanssa lahes joka ilta, halusivat tai eivat), mutta oli se silti ihan kivaa.
Tanaan jatkoimme viela kolmannelle saarelle. Saa oli eilisesta poiketen tosi aurinkoinen ja jarvi ihmeellisen sininen. Palasimme Punoon, vaihdoimme hotellia (koska edellinen ei ollut kovin mukava) ja tulimme Internetkahvilaan. Sen pituinen (pitka!!!) se.
Huomenna sitten linja-auto Boliviaan, vierailemme viela Titicacalla sillakin puolella (jos vaikka nyt nakisimme sen ihmeellisen auringonlaskun), ja sitten on edessa La Paz.
Vahan huolettaa, miten paasen 17. paivaksi Sao Paoloon, mista palulentoni on… Lento Boliviasta sinne maksaa about 500 euroa!! Voi kauhia. Pitaa huomenna soittaa ja kysya, voiko lennon lahtokaupunkia vaihtaa. Tosin en usko etta se onnistuu ainakaan kovin vahalla rahalla. Etta vararikko odottaa. Sellaista.
Huhhuh.
Paljon on paikkoja taas nahty:
2o.-22.4. Lima
22-23.4. Pisco (Paracas)
23.-24.4. Ica (Huacachina)
Talla hetkella majailemme Arequipassa, Perun toisiksi suurimmassa kaupungissa.
Paljon mahtavaa on myos tapahtunut sitten viime paivityksen! Tama todellakin on “the time of my life”!
Ensinnakin, Lima. Lentokoneen ottaminen oli yllattavan helppoa, vaikka sahlayksen seurauksena emme onnistuneet ostamaan lippuja etukateen. Laksimme vain aamulla lentokentalle ja ostimme liput ja siina se. Olimme Limassa joskus aamupaivasta, otimme taksin Mirafloresiin (tai pikemminkin taksi otti meidat, taksikuskit taalla osaavat markkinoida palvelujaan) ja paadyimme neljan hengen dormiin kahden israelaisen tyton kanssa (jonka jalkeen “israelilaisuus” muodostui kasitteeksi, koska tytot valittivat vahan joka asiasta… Samoin “kreikkalaisuus” on kasite liialliselle kuvassaesiintymisinnolle). Tsekkasimme kasityolaismarkkinat (kallis turistirysa) ja soin italialaisessa ravintolassa ah “oikeaa” salaattia (ei sita samaa vanhaa suolassa ja sitruunassa marinoitua tomaatti-sipulijuttua mita taalla on joka paikassa jossa ylipaataan on salaattia tarjoilla - etela-amerikkalaiset tapaavat syoda lahinna hiilihydraatteja).
Seuraavana paivana otimme bussin central Limaan. Lima on tosi hammentava kaupunki, hyvin eurooppalainen, ja kontrasti aikaisempiin paikkoihin on valtava. Tuntui aika uskomattomalta nahda yhtakkia ostoskeskus, McDonald´s, korkeita kerrostaloja… Kaikki Perun varallisuus kuuluukin virtaavan Limaan (jossa hinnat olivat myos eurooppalaiset, jaiks) muiden alueiden pysyessa tosi koyhina. Ainoa mika puuttuu, on metro. Kaupunki on ihan valtava (8 miljoonaa ihmista ja lisaa tulee joka paiva!). Bussi Mirafloresista keskustaan vei puolitoista tuntia. Valimatkat on tosi pitkia, kaveleminen paikasta toiseen ei ole mahdollista - eika meidan tunnetulla suuntavaistolla todellakaan kannattavaa.
Pitaa kuitenkin myontaa, etta on Lima myos muy impresionante. Todella upeita vanhoja rakennuksia ja mahtavia puistoja. Onhan kyseessa “kuningasten kaupunki”… Katsastimme tosin vain pikapikaa yhden kirkon ja yhden museon. Mutta taloissa riitti ihastelemista ulkopuoleltakin!
21. paiva oli Deboran syntymapaiva, jota illalla juhlistimme. Mirafloresin kadut on taynna tyyppeja, jotka tyrkyttaa flyereita ja yrittaa houkutella sisaan ravintoloihin. Kysyimme yhdelta sellaiselta hyvaa tanssipaikkaa, johon tyyppi vastasi “Bailar? Ustedes sòlo? Oumaikaad!!”.
Oli kuitenkin tosi kiva ilta. Ekassa paikassa saimme ilmaiset pisco sourit ja Deboralle synttarikakun kynttilan kera. Tapasimme australialaisen pariskunnan (mies tuli pyytamaan etta vaimo voisi istua meidan poydassa hetken, koska ei halunnut jattaa sita yksin siksi aikaa kun kay vessassa…), tyypit oli haamatkalla ja ne oli tosi hassuja. Loppuyon olimme tanssimassa ja meren rannalla, nakyma oli upea (majakka, puisto, meri, kaupungin valot…).
Seuraavana aamuna upean aamiaisen jalkeen (pannukakkua hedelmien kera!) lahdimme kohti Piscoa. Tai itse asiassa otimme bussin Icaan, mutta Piscossa paatimmekin hypata kyydista. Sellaista on elamamme taalla, ei juuri minkaanlaisia etukateissuunnitelmia. Asemalla tapasimme matkatoimiston naisen (jonka nimea en muista…), jonka avulla saimme jotenkin jarkattya itsemme 60 solen hotellihuoneeseen 20 solella - ja huone oli taytta luksusta! Siis oikeasti kaapeli-TV ja kuumavesihana! Ja vou.
Seuraavana aamuna oli edessa Islas Balletas, “koyhan miehen Galapagos”. Reissun oli maara alkaa 7.20. ja niin se alkoikin, mutta mepa olimme vasta valmistamassa aamiasomelettiamme, koska luulimme noudattavamme perulaista tuntia… Joten aamiainen nautittiin bussissa.
Itse saaret oli tosi upea kokemus! Tosin kyseessa oli tosi turistikiertoajelu ison ryhman kanssa moottoriveneessa. Ei se muuten juuri olisi haitannut, mutta tahti oli niin nopea… Meininki oli “taalla on merileijonia - ottakaapas kuvia - no niin, jatketaan matkaa”. Ja kaikkea olisi voinut katsella vaikka kuinka kauan, varsinkin merileijonien “aitiysrantaa”, jossa oli kymmenia ja kymmenia merileijonia ja poikasia… Katsella niiden touhuja ja kuunnella mieleenpainuvaa karjuntaa.
Naimme myos perulaisia pelikaaneja, pingviineja ja lauma pullonokkadelfiineja uiskenteli ihan veneemme vieressa. Ja lokkeja ja muita merilintuja ihan alyttoman kokoisina parvina! Saaret olivat ihan tungoksessa linnuista ja taysin valkeita lintujen jatoksista. Paracas, pikkukaupunki josta vene lahti, oli myos tosi kaunis.
Paivalla jatkoimme sitten bussilla Icaan, tai oikeammin Ican lahella olevaan pikkukylaan, Huacachinaan. Ica on itse asiassa keidas keskella aavikkoa… Valvavat dyynit kaupungin ymparilla ovat melkoinen naky. Hostelli oli tosi cool, uima-allas ja kaikki! Nukuimme dormitoriossa, mutta olimme ainoat yopyjat, joten saimme taas vahan niin kuin ekstraa silla vanhalla tutulla 20 solella (mita halvemmalla ei huonetta yleensa mistaan saa).
Hotellilla otimme tourin aavikolle kokeilemaan “sandboardingia”. Opaskirja sanoi jotain epamaaraista tyyliin “go at your own risk”, mutta emmehan voineet vastustaa “lumilautailua” aavikolla, joten olimme etta vamos! Se vasta olikin seikkailu… Dyyneille matkasimme sellaisilla jannittavan nakoisilla aavikkoautoilla - sellaisilla monkijan tapaisilla missa ei ole seinia, mutta putkista tehty avoin runko. Minut pantiin pienimpana istumaan ihan eteen kuskin viereen. Ja ajelu itse oli jotain mita emme olleet osanneet odottaa… “Sita se opaskirja tiesi”.
Mikaan vuoristorata ei voi vetaa vertoja sille. Kaasu pohjassa, ylos ja alas ja sivuttain lahes pystysuoran jyrkkia dyyneja. Varmaan paljoa sen lahemmaksi vapaata pudotusta ei voi paasta olematta jyrkanteen reunalta putoavassa autossa… Auto loikki ja pomppi. Valilla pelkasin oikeasti, etta nyt tuli loppu (varsinkin kun kuski kerran tahallaan naytteli menettaneensa auton hallinnan ja ajavansa jyrkanteen reunalta vahingossa…). Jalkeenpain saimme kuulla, etta kuskimme on koko alueen hulluin ja paras (tai jompaakumpaa, riippuu kuka arvion esittaa…).
Dyynimaisema on upea ja surrelistinen, kuin suoraan Dalìn maalauksesta. Valtavasti ihan hienoa hiekkaa eika elamaa missaan. Talla alueella ei kuulemma koskaan sada. Sandboarding oli myos hieno kokemus, tosin yleisen(kin) mielipiteen mukaan ei veda vertoja lumilautailulle. Lautaa on paljon vaikeampi hallita (varsinkin minun, koska jalkani olivat liian pienet laudan siteisiin) koska hiekan luisto on erilainen. Paljon hauskempaa olikin laskea mahallaan laudan paalla valtavia dyyneja alas!
Illalla hotellilla oli barbecue, ja ilta oli tosi kiva. Tapasimme vanhan tuttumme matkatoimiston naisen. Han kertoi hotellille tultuaan kysyneensa onko taalla nakynyt sveitsilaista ja suomalaista tyttoa, johon olivat vastanneet etta “joo, ne on Alberton kyydissa”… Myohemmin itse hullukuski-Alberto (vahan hullu se oli muutenkin kuin ajotyyliltaan) liittyi seuraamme. Vaitti mokoma, etta olin kiljunut hanet puolikuuroksi… (Kyydissa tosin tuntui silta, etta sen oli pakko pitaa ylla kiljuntaa tekemalla jotain viela hullumpaa jos vanhat temput ei enaa pelottaneet.)
Eilen aamuna soimme myos mahtavan aamiaisen (puuroa!! Wow.). Kysyimme hotellin miehelta aamiaispaikkaa, jolloin han ystavallisyyksissaan vei meidat autolla kyseiseen ravintolaan ehka kolmensadan metrin paahan… Vahan alkaa huolestuttaa, etta lihon muodottomaksi Perun ruokamaarilla ja liikunnan vahaisyydella.
Vierailimme paikallisella viinitilalla, jossa valmistetaan viinin lisaksi piscoa, Perun ylpeytta ja pisco sourin raaka-ainetta. Opas kertoi meille piscon (perinteisesta) valmistustavasta ja osallistuimme tilan tuotteiden maistelutilaisuuteen. Opas piti tarkkaan huolen siita, etta varmasti osaamme juoda piscoa silla oikealla tavalla. Kierros oli kaikkiaan tosi mielenkiintoinen! Sen jalkeen maistoin myos eka kertaa matè de cocaa. Pitaa tuoda sita kotiin tuliaisiksi!
Illalla otimme yobussin Arequipaan, “valkoiseen kaupunkiin”. Istuimme kaksikerroksisen bussin ylakerrassa ihan edessa, maisemat oli mahtavat! Se oli myos melkoinen luksusbussi, semi-cama ja “lentoemanta” tarjoilemassa illallista ja lounasta. Kun emanta tuli tarkistamaan, etta turvavyomme ovat kiinni, vetaisin vyon hihnasta ja koko hoska lahti irti. Johon nainen reagoi solmimalla lukon kiinni vyohon ja sanomalla etta “ei ei ei sita noin kayteta, ala enaa veda siita ettei se lahde irti”.
Bussissa tapahtui myos jotain, mita ei ole tapahtunut lahes kuuteen vuoteen… Soin kanaa. Kanaparka. Mutta olimme jo maksaneet bussista tayden hinnan emmeka silloin tajunneet, etta niilla tuskin on kasvisruokaa. Joten jarkeilin, etta eettisesti se on se ja sama syonko sen vai heitetaanko se pois (tai parempikin syoda, eipa parka kuollut turhaan). Ihan hyvaa se oli, vahan kylla teki pahaa jalkeenpain mutta vain vahan. Piti syoda suolakekseja paalle.
Sattui myos ikava tapaus; yritin maksaa 100 solen setelillani, jolloin sain kuulla etta se on vaarennetty - vaikka sain sen pankkiautomaatista! (Mutta kuulemma “ihan hyva vaarennos, voit yrittaa maksaa silla joskus yoaikaan”.) Pankki vei setelin, mutta ei antanut aitoa tilalle. Se olisi pitanyt huomata jo Iquitoksessa, jossa setelin nostin (eika siellakaan valttamatta olisi korvattu menetysta…) Myos toinen satasen setelini osoittautui vaarennokseksi, joten menetin 200 solea noin vaan. Arsytti kovasti, mutta olisihan sita tietty isompiakin summia voinut menettaa. On minulla viela yksi vaarennos jaljella, mutta kaikki joille olen sita tarjonnut ovat huomanneet sen vaaraksi heti koskiessaan setelia.
Nyt olemme siis Arequipassa. Odottelemme ravintolan avautumista, ja syonnin jalkeen paasemme tutustumaan valkeasta laavakivesta rakennettuihin taloihin, tulivuoriin ja muuhun kaupunkinakymaan. Aikomuksena on tehda 2-3 paivan vaellus Cañòn Del Colcaan, yli kolme kilometria syvaan kanjoniin ja sen ymparistoon (jossa voi bongata perun kotkia), mutta tarkkaa suunnitelmaa ei tallakaan kertaa ole.
Pitaa tehda aikainventaario ettei paivat lopu kesken. Titicacassakin kun haluaisi seikkailla useamman paivan ja paluulento on 17. paiva… Pitanee jattaa se Cuzco valiin. Vaikka useimmille Machu Picchu onkin Perun-matkan kohokohta ja se ihmisille ensimmaisena tulee mieleen tasta maasta. No, “Machu Picchu on kuollut” sita paitsi ylikansoitettu turisteilla ilman meitakin.
Ihmisille taalla mina ja Debora tunnumme olevan lahestulkoon yksi ja sama ihminen. Vaikka kysyttaessa teemmekin selvaksi etta emme ole siskoksia emmeka edes samasta maasta kotoisin (naytamme muka samalta, oh… Vaikka nayttavathan kaikki kiinalaisetkin meidan mielestamme samalta). Yleensa olemme molemmat Debora, koska minun nimeani ei kukaan koskaan muista (Debora on yleinen nimi taallakin, Maiju taas on etta mita mika? Mayuoio…). Yksi heppu ei tunnistanut Deboraa ollenkaan, koska mina olin vessassa ja “ei ollut sita toista tyttoa joten en ollut varma”. Matkatoimiston nainen taas naki minut yksin ja huikkasi etta “Finlandia!!”.
Etta sellainen valihuomio. Nyt syomaan!
Vihdoinkin tietokoneella! On kulunut yhdeksan paivaa (aidin tarkkojen laskujen mukaan, ehe) ilman tietokonesessioita. Tekisi mieli aloittaa kirjoittaminen tarkeysjarjestyksessa, mutta taidan kuitenkin aloittaa alusta. Viime kerrastakin jai ylimaaraista, sellaista minka haluan muistiin… Aluksi paikkapaivitys:
Siis 5.-7.4. Chiclayo
8.-9.4. Chachapoyas (+ Pedro Ruiz)
10.4. Yurimaguas
11.-15.4. Lagunas (reserva Pacaya-Samiria)
16.-18.4. jokilaiva, Río Maranón
18.-20.4. Iquitos
Ja huomenna matka jatkuu lentokoneella Limaan.
Chiclayossa siis tapahtui tama hasellys kilpikonnien kanssa. Kerrottakoon kuitekin jalkipolville, etta edellisena paivana olimme katsastamassa señor Sipánin ja hanen kumppaneidensa hautapyramidit seka valtavan aiheelle erikoistuneen museon. Se oli hirmu mielenkiintoista! Tosi paljon upeita mochicoiden (alueella elaneet inkat) esineita seka ihan liikaa demonstraatioita haudoista ja niiden sisallyksista. Inkojen kuolemakulttuurilla oli hammentavan paljon yhteista Egyptin vastaavaan!
Museon jalkeen otimme mototaxin itse hautapaikalle. Kiipesimme varmaan tuhat vasyttavaa askelmaa kalliolle, jolta piti avautua nakyma hautalaaksoon. Jossain puolivalissa paastin suustani hapeallisen kysymyksen: “Tota, anteeksi tyhma kysymys, mutta missa ne itse pyramidit on?” Sain kuulla, etta joka puolella ymparillamme, ja itse asiassa kiipeilemme juuri yhden haudan paalla. Eroosion takia pyramidit oli kuluneet lahes tavallisten kallioiden nakoisiksi (tosi erikoisten sellaisten, mutta en ihmetellyt Lobitoksen kallioiden jalkeen…), ja itse asiassa koko paikka oli luonostaan aavikkoa ja littea kuin pannukakku. Museon kuvissa pyramidit tietysti nayttivat enemman pyramidien muotoisilta. (Mutta hei, ei tietamattomyyteni johtunut pelkastaan tyhmyydesta, Debora oli saanut tietonsa museon kylteista joita mina en taysin ymmartanyt enka siksi jaksanut tavailla jotain eroosiosta kertovaa!)
Kiipesimme sitten jonkun vainajaparan hautakiven paalle, mina nakoalapaikan ohi huipulle asti korppikotkien ja kaktusten sekaan. Tunsin olevani melkein maailman huipulla. Kun tulin alas, ystavallinen miekkonen kertoi, etta monet muutkin ovat tehneet saman reissun, mutta kaikki eivat ole palanneet… No, kunhan pelotteli! (Ja mina kunhan pelottelen aitia, anteeksi)
Chiclayosta otimme sankybussin Chachapoyakseen, missa matkatoimistoja vilisee joka kulman takana jarjestamassa reissuja laheisille tarkeille luonto- ja argeologisille paikoille. Kavimme kolmessa toimistossa kolmeen kertaan, mika oli aika vasyttavaa, mutta saimmepas kuitenkin halvimman reissun.
Ensimmaisena paivana kavelimme kymmenen kilometrin paahan Huancasin pikkukylaan auringonpaisteessa hiekkaista pikkutieta. Matka oli kiva mutta vasyttava (flunssani kanssa…). Lopulta saavuimme nakoalatornille, jonka luota avautui upeat nakymat syvaan kanjoniin, jonka seinamista virtasi pienia vesiputouksia. Se oli kavelyn arvoista! Kun lahdimme takaisinpain, nakotornin ystavallinen matkamuistoja myyva mies lahti mukaamme. Oli viettanyt kuulemma tornilla kolme paivaa ja halusi nyt valilla palata kotiinsa.
Paikallinen joukkoliikenne on varsin mielenkiintoista. Huancasissa se tarkoitti tien viereen parkkeerattua henkiloautoa, joka odotteli matkustajia. Kun me saavuimme, kuski alkoi toottailla ja huudella kuin mikakin, jolloin laheisten talojen Chachapoyakseen matkalla olevat ihmiset tiesivat tulla kyytiin. Taalla yleensakaan ei harrasteta aikatauluja, bussit ja laivat ja kaikki lahtevat vasta sitten, kun tarpeeksi matkustajia on saatu kyytiin. Ja tutuksi on tullut kasite “perulainen tunti”, mika tarkoittaa sita, etta jos jotain on sovittu yhdeksi, niin tapaamispaikalle saavutaan kahdelta tai kolmelta. Se ei ole ongelma minulle (kuten voitte uskoa), mutta monelle mulle suomalaiselle perulainen tunti varmaan olisi ylitsepaasematon arsytyksen aihe (kun kerran kotimaan kulttuurin mukaisesti olen hapeallisesti myohassa koulusta, jos saavun kaksi minuuttia yli kahdeksan…).
Seuraavana paivana lahdimme matkatoimiston mukana alueen tarkeimmalle argeologiselle saitille, Kuelapin raunioille. Rauniokaupunki on vanhempi kuin Machu Piccu (pre-inca), ja ilmeisesti muutenkin siihen verrattava, mutta jostain syysta paljon vahemman tunnettu (siella on vieraillut tahan mennessa noin 3000 turistia, saman verran mita Machu Piccussa kay yhden ainoan paivan aikana…). Paikka oli tosi mielenkiintoinen pyoreine talojen perustuksineen, ja alueen luontokin oli upeaa (cloud forest, mika lie on suomeksi). Kyla rakennettiin 1500 vuotta sitten, ja siella asuivat ensin “chachapoyat” ja myohemmin inkat. 400 vuotta sitten ihmiset havisivat, mutta kukaan ei oikein tieda miksi. Monta muuta tarinaa kylla tiedettiin, naimme esimerkiksi “marsutunnelit” (ruokavarasto) seka kuolleiden luut seinien sisalla (chachapoyat halusivat pitaa kuolleensa lahella).
Kaikki reissulaiset olivat tosi ystavallisia ja mukaan mahtui mielenkiintoisia persoonallisuuksia, kuten pitkatukkainen vanha artesaani (elaa tekemalla koruja, eihan silla paljon tienaa, mutta “tarkeinta on vapaus” ja kreikkalainen tyyppi, joka pyysi jatkuvasti muita ottamaan valokuvia itsestaan raunioiden kanssa (jos se ei ollut ekan kuvaajan otokseen tyytyvainen, se odotti etta tama lahti ja pyysi sitten seuraavaa uhria ottamaan uuden kuvan…).
Jo samana iltana otimme auton (perulaista kimppakyyteilya taas) Pedro Ruiziin, mista oli jatkoyhteys bussilla Yurimaguakseen. Matka kesti 10 tuntia ja oli suoraan sanottuna hirvea… Bussi oli kuuma ja taynna ja epamukava ja haisi pahalle. Iso osa matkasta oli mutkaista ja kuoppaista hiekkatieta, yrita siina sitten nukkua… Flunssan takia en muutenkaan ollut ihan taysissa voimissani. Silloin tuli eka kertaa ikava eurooppalaista mukavuutta, vaikka yritinkin hapeissani kieltaa itseltani “paallystakaa tienne, perhana” -kiukkua.
Saavuimme Yurimaguakseen aikaisin aamulla, ja heti alkoi hirvea pyoritys. Mototaxiheput veivat meita laivalle ottamaan selvaa aikatauluista ja jarkkasivat asioita maaranpaassa ja kaikkea. Tyypit olivat tosi ystavallisia, mutta mina olin tosi vasynyt ja huonovointinen. Kadotin vahankin espanjankielentaitoni enka muutenkaan oikein jaksanut yhtaan lammeta niille “Perussa 20-vuotiaana kuuluu olla jo poikaystava” -keskusteluyrityksille.
Laiva Lagunakseen lahti vasta illansuussa, joten otimme hotellin paivan ajaksi etta voisimme levata ja paasisimme suihkuun. Siina tilanteessa en todellakaan kaivannut eurooppalaisia mukavuuksia. En ole koskaan elamassani nauttinut enempaa kylmasta suihkusta (tai lampimastakaan!). Taalla todellakin vallitsee trooppinen ilmasto, lahes aina on tukahduttavan kuuma, paistoi aurinko tai ei.
Lahdimme etsimaan ruokaa, ja tormasimme pariin tosi mielenkiintoiseen tyyppiin. Juttelin Kristoffer-nimisen kanssa (joka ei halunnut itseaan verrattavan Kolumbukseen); tyyppi oman kertomansa mukaan kiertaa maailmaa ilman pysyvaa asuntoa, rahaa tai virallisia papereita. Aikaisemmin han eli seitseman vuotta viidakossa. Tyyppi halveksuu nykyisenlaista jarjestaytynytta yhteiskuntaa ja haluaisi elaa kuin inkat (tosin silla oli aika mielenkiintoisia kasityksia inkakulttuurista, en ihan usko kaikkea…). Sanoo olevansa “ystavat koko maailman kanssa”, ja silta se kylla vaikuttikin. Yleensa kai metsa vastaa niin kuin sinne huudetaan, ja tyyppi todellakin kayttaytyi niin kuin tuntisi kaikki vastaantulijat pidemmaltakin ajalta. Silla lailla mekin sen seuraan paadyttiin…
Olin tosi viehattynyt tyypin elamanfilosofiasta, kunnes tajusin miksi se tuntee niin suurta ystavyytta koko maailmaa kohtaan… Heppuhan oli jatkuvassa marihuanapollyssa! Viela se vaikutti suht taysjarkiselta (no taysjarkisyyshan todellakin on hyvin suhteellista…), mutta oli aika surullista tavata sen iakkaampi ystava (”veli”). Sen silmista naki, etta ei ihan kaikki valot pala eika tule koskaan enaa palamaankaan. Sellainen Kristofferistakin kai tulee, jos jatkaa tiellaan.
Menimme Internetkahvilaan, missa aitilta tulleessa viestissa luki suru-uutinen. Rakas vanha kissani kotona on kuollut. Juuri pari paivaa sitten olin kysynyt mita sille kuuluu ja saanut kuulla, etta se on heikossa kunnossa. Ei taalta kaukaa pysty kasittamaan tapahtunutta. Uutisen jalkeen mielialoissani on kuitenkin vallinnut ajoittainen melankolia… Tosin vaikutan ihmisten mielesta usein muutenkin surulliselta, jos olen vain normaalilla ei-niin sosiaalisella tuulella (naama peruslukemilla ja kaukaisuuteen tuijotellen, onko se nyt ihme taalla varsinkaan etta ihmiset tulkitsevat sen suruksi). Joka tapauksessa tapauksen kasittely vaistamatta siirtyy ainakin suurelta osin sille ajalle, kun olen takaisin Suomessa.
Meilla oli pari tuntia aikaa Yurimaguaksessa ennen laivan lahtoa, joten otimme mototaxin ja ajelimme sinne tanne horhoystaviemme nayttaessa meille kaupunkia. Kavimme uimassa joessa (jonka jalkeen saimme raahata markia vaatteita mukanamme laivaan), kunnes tajusimme etta on jo kiire - johon Kristoffer: “no, perulainen tunti, kylla tassa viela pari lisaa on aikaa…” Ja han oli oikeassa, odotimme satamassa varmaan kolme tuntia ennen kuin laiva lopulta lahti.
Laiva itse oli huippu. Iso kansi, joka on taynna ihmisten riippumattoja (mekin ostimme omat), joissa nukutaan ja lojutaan monta paivaa kestavan matkan ajan. Alakerta oli lastattu lehmilla (otusparat!) ja banaaneilla. Oli rattoisaa, makoilimme riippumatossa ja soimme suolakekseja ja juttelimme tyyppien kanssa (mutta yksi maallikkosaarnaajamies oli arsyttavankin sosiaalinen…)
Koin jonkinlaisen tasapainon hetken, kun makasin riippumatossa ja katselin punertavaa iltataivasta ja sen yhta ainoaa isoa tahtea. Argentiinalainen mies soitti kitaralla jotain surumielista ja mina itkin kissaani. Mutta ei varsinaisesti tuntunut surulliselta - silla hetkella tuntui, etta maailma on kaikkinensa kuolemankin kanssa hyvaksyttavissa. Mutta sitten taivas pimeni, musiikki loppui, lehmat alkoivat haista ja jonkun vauva huutaa…
Aikaisin aamulla saavuimme Lagunakseen, jossa viidakkoreissujen jarjestajaheppu oli jo meita vastassa (kiitos mototaximiehen, olimme soittaneet etukateen). Lagunas on pikkukaupunki, jossa ihmiset asuvat olkikattoisissa taloissa ja missaan ei ole sahkoa ennen auringonlaskua (eika monilla sen jalkeenkaan). Suuri osa vaestosta on lapsia ja koiria eika autoja ole koko paikassa, pelkat mototaxit ajavat pitkin hiekkateita.
Soimme aamiaista ja sitten lahdimme isolla lavallisella motoharvelilla kohti viidakkoa. Reissu oli hyvin erilainen kuin se, jonka tein Ecuadorissa. Mukana oli vain mina, Debora, Manuel-niminen opas ja Sarina-niminen nainen tekemassa ruokaa (kaksi tyontekijaa kahdelle turistille, ja me maksoimme kaikesta vain 100 solea per paiva!). Se teki jo sinansa paljon, kun omien hienojen aikana ei kuulunut kenenkaan juttelua tai huonoja vitseja selan takaa… Lisaksi reissu muutenkin oli paljon “epaturistimaisempi”, elamyksia ei vakisin vaannetty. Kanoottikin oli ihan melakayttoinen.
Lahinna reissu koostui siita, etta matkasimme kanootissa syvemmalle viidakkoon ja bongasimme elaimia ja luontoa. Yovyimme tarkkailuasemilla, jotka olivat myos hyvin erilaisia kuin Ecuadorin lodge. Niissa oli vain kaikkein valttamattomin (patja lattialla ja hyttysverkko, tulisija jossa voi tehda ruokaa), silla jossa vietimme kaksi yota ei ollut suihkuakaan (joten sen jalkeen tuleva sienia kasvava puulava, jonka katossa on vesiputki tuntui mahtavan hygieeniselta ja hienolta). Herasimme joka aamu aikaisin ja iltaisin menimme nukkumaan, kun aurinko oli laskenut ja kynttila kulunut loppuun. Oli hienoa elaa hetki niin.
Kuulimme tosi monta mielenkiintoista tarinaa viidakon luonnosta ja alueen kulttuurista. Itseani sykahdytti eniten, kun viidakon vaarallisimmista elaimista puhuttaessa Manuel kertoi vesipuumasta (oma suomennos, mutta saattaa olla oikeakin), joka elaa joessa ja jolla on tassujen sijasta rapylat. Se saattaa valita ihmisenkin uhrikseen, jolloin se vaanii, hyokkaa ja tappaa mutta syo ihmisesta vain paan. Sellainen oli kuulemma hyokannyt Manuelin serkun ja taman vaimon kimppuun… Manuel itse kertoi kuulleensa vain puuman hengityksen (tai ehka tassa on joku kieliongelma ja han tarkoitti karjuntaa?!), mika on hyvin pelottava aani.
Itselleni tama kertomus oli aika hatkahdyttava, koska en ole koskaan uskonut sellaiseen “vihamieliseen” luontoon. Jotenkin oletin, etta kaikkialla on niin kuin Suomessa, missa pelataan ja vainotaan suurpetoja, vaikka ne eivat hyokkaa ihmisen kimppuun muuten kuin tuntiessaan olonsa uhatuiksi. Mutta oikeasti on elaimia, joille ihminen ei ole uhka vaan saalis… Se lisasi myos kunnioitustani viidakkoa kohtaan. (Vaikka taman jalkeen vitsailimmekin jatkuvasti siita, kuinka “vesipuuma tulee ja syo paasi”).
Kuulimme myos paljon mielenkiintoisia tarinoita shamaaneista, viidakon hengista, seireeneista ja vaikka mista. Paljon elaimiakin naimme, vaikka tyypeilla ei ollutkaan sellaisia kaukoputkia ja vehkeita kuin Ecuadorin Neisserilla. Naimme monta laiskiaista tosi lahelta (yhden nostivat joesta laiturille), paljon apinoita ja papukaijoja, vaaleanpunaisia jokidelfiineja, kaksi kameleonttia, haikaroita, krokotiilin…
Yksi hieno hetki oli, kun menimme yolla krokotiileja bongaamaan. Viidakon puut loistavat taynna pienia tuikkivia valoja! Ne syntyvat kuulemma siita, kun tietyt yolla saalistavat hyonteiset rapayttavat silmiaan. Se on mahtavan taianomaista! Ja lipua kanootissa puiden alla kun tahdet ja puut loistavat. Apua, en halua yrittaa selittaa teille kun se vain pilaa kaiken.
Parhaita hetkia olivat myos, kun joka ilta asemalle saapuessamme menimme uimaan ja mina kelluin kauan vedessa tai makasin virtauksessa puun oksasta riippuen. Kuumuuden takia ja siksi etta tykkaan vedesta ja tama oli Amazonian joki.
Voisin tarinoida viidakosta vaikka kuinka, mutta ei taida tietokoneaika riittaa… Joka tapauksessa reissusta palattuamme olimme markia (koska uimme matkalla vaatteet paalla ja koska sen jalkeen alkoi sataa kaatamalla), hyvin likaisia ja ylta paalta hyttysen pistoilla (jalkani naytti silta kuin minulla olisi joku kamala paisetauti), ja ihan tyytyvaisia siita, etta paasimme sivistyksen pariin, mutta kaiken kaikkiaan viiden paivan reissu oli upea kokemus.
Palattuamme vietimme yhden yon Lagunaksessa. Oli hienoa seurata kylan elamaa. Monien talo on kauppa tai ravintola ja jos ei ole, niin joka tapauksessa niihin keraantyy paljon ihmisia iltaa viettamaan sitten kun kuuden jalkeen katuvalot syttyy ja musiikki alkaa soida. Ihmisia parveilee niiden talojen ikkunoiden takana, jossa on telkkari. Kylassa eli myos papukaija nimelta Aurora, joka tuntui olevan joka paikassa ja jonka kaikki tunsivat nimelta (ja joka kuulemma myos tuntee useimmat ihmiset nimelta). Ostimme jarjettoman halpaa leipaa ja soimme sita ja joimme teeta hotellin keittiossa, jossa hotellinomistajan vanha aiti tuli juttelemaan ja kertoili ummet lammet.
Tajusin, etta enemman kuin puhumaan espanjaa olen tainnut oppa juttelemaan ihmisten kanssa ymmartamatta mita he puhuvat. Riittaa etta ymmartaa jotenkuten aiheen, sitten voi vain nyokkailla ja hymyilla kun toinenkin hymyilee ja sanoa etta sí sí. Sinansa olen kylla jo valilla alkanut tuskastua ihmisten ylisosiaalisuuteen, vaikka ensin pidin sita tosi hienona etta ihmiset ovat niin ystavallisia ja alkavat aina jutella. Mutta taidan olla liian suomalainen… Aina ei huvittaisi keskustella ja valilla tuskastuttaa, kun mistaan ei meinaa paasta nopeasti ulos kun pitaa jutella ihmisten kanssa ja hymyilla ja sanoa etta sì sì. Valilla olen lepsuillutkin ja antanut Deboran kielitaitoisena hoitaa kaiken, itse vain yrittaen jotenkuten valilla nayttaa silta, etta kuuntelen…
Valilla taalla tuntee itsensa jotenkin oudolla tavalla toisaalta tosi vanhaksi ja toisaalta tosi lapseksi, etenkin Lagunaksessa, missa oli paljon tosi nuoria tyttoja joilla oli lapsia. Yksi hotellin mies totesikin, etta jos asuisimme taalla meilla todennakoisesti olisi jo kaksi kolme lasta…
Joka tapauksessa, Lagunaksesta jatkoimme jalleen laivalla Iquitokseen. Matka kesti kaksi yota, ja lahinna lojuimme koko matkan riippumatoissa ja nousimme vain syomaan.
Eilen saavuimme aikaisin aamulla tanne Iquitokseen. Veimme tavarat hotellille, jonka jalkeen mototaximies vei meidat elaintarhaan. Jotenkin luulin, etta olemme menossa opaskirjani mainitsemalle “perhostarhalle”, missa on myos viidakosta pelastettuja puolikesyja “orpoelaimia” (?), mutta kyseessa olikin tavallinen elaintarha. Kadutti etta tulimme sinne, tuntui niin pahalta nahda elaimia hakissa viidakon jalkeen… Ja niilla ei todellakaan ollut hyvat olot. Kissapedot makasivat apaattisina sementilla sermin takana piilossa katseilta tai kiersivat hakissa kehaa, ja apinat kurkkivat verkkoaidan takaa ja niiden katse naytti keskitysleirin lapsivangin katseelta… Yksi mies laittoi kaulalleni anakondan, mutta en halunnut maksaa yhta solea valokuvasta kaarmeen kanssa. (Se naytti viela ekstraraukalta valkoisine silmineen ja loysine ihoineen, oli luomassa nahkaansa)
Tarhan puistoalueella tapasimme yllattaen vanhan ystavamme Kristofferin! Kysyin, miten han tanne matkusti ja han vastasi teleportanneensa itsensa… Paikalla oli myos joku tosi nuori heppu ja kolmikymppinen tyyppi, joka sanoi elaneensa 15 vuotta ilman kotia.
Tarhasta otimme takaisin pikkubussin, joka maksoi vain yhden solen ja oli tukkutaynna ja varsin mielenkiintoinen kokemus sekin. Keskustassa menimme syomaan jaatelot ja tapasimme yhden matkatoimiston tyypin. Illalla menimme paikalliseen ulkoilmakonserttiin, jossa soi tyypillinen perulainen musiikki (no varmaan vahan kuin Perun versio suomi-iskelmasta, mutta kovasti yritettiin tanssia kun kerran kaikki muutkin).
Tanaan saimme viimein vieda vaateet pesulaan! Kaikki oli likaista ja haisevaa ja osa hatapestiin jo Lagukaksen hotellin lavuaarissa… Taalla on joutunut tottumaan moniin asioihin, mita ei Suomessa hyvaksyisi. Niin kuin kylmiin suihkuihin ja hometta kasvaviin suihkukoppeihin tai siihen, etta nukkumaan mennessa sangyssa on torakka. Mutta on myos huomannut sen, miten moni “ei-hyva” asia elamassa ei olekaan niin kummaa vaan varsin normaalia, Euroopassa vaan ollaan totuttu jonkinlaiseen ylielamaan…
Eilinen matkatoimistotyyppi tyyppi vei meidat tutustumaan Belèniin, mika on Iquitoksen koyhin kaupunginnosa, “kelluva kyla”. Talot todellakin kelluivat tai olivat pitkien paalujen varassa, ja kaikkialle kuljettiin veneella… Kuin koyha versio Venetsiasta. Tosin kuivana kautena vesi on kuulemma poissa ja katu nakyvissa.
Kavimme myos Belènin markkinoilla, missa ihmiset myivat kaikkea, siis ihan kaikkea. Mielenkiintoisimpia olivat yrtit ja “taikajuomat”, viidakkoviiniakin saimme maistaa. Siella oli myos kuivattuja pienia krokodiileja, kaimaanin ja kilpikonnan lihaa (ja kaikkia mahdollisia viidakon kaloja), kalojen ja elainten luita ja hampaita, apinoiden paakalloja, leopardinnahkoja… Paivittelin asiaa, jolloin yksi mies totesi, etta niin, “se on laitonta ja hyvin paha asia teille, mutta ihmisille taalla ei…” Siella oli myos elavia apinoita ja jopa pieni tukaani!
Sitten olemme sahlanneet loppupaivan, oli sellainen hasellys hotellin avainten kanssa jota en taida nyt ruveta selittamaan (krhm! Ei tietenkaan ole mitaan tekemista sen kanssa etta mina olin se joka haselsin avaimet puoleksi paivaa hukkaan…). Lentolippujen ostamisenkin kanssa oli vaantoa, toivottavasti nyt huomenna paasisimme matkaamaan kohti Limaa.
Eikohan tassa taas ole teille tavaamista, vaikka itsestani tuntuukin etta jai paljon asioita valista. Olen kateellinen Deboran hienosta tunnollisesti paivitetysta matkapaivakirjasta mukaan liitettyine lippuineen ja hotellikortteineen… No, minka sille voi etta on tallainen vahan suurpiirteisempi tyyppi.
Jatkuu ensi numerossa.
Pakko ehtia kirjoittaa, vaikka ei olisi aikaa… No niin Maiju, lyhennetty versio, lyhennetty versio! Opi se.
Ollaan siis yha Chiclayossa. Eilen bussiasemalle paastyamme saimme kuulla, etta sateiden takia tie on tukossa eika bussi tule. Rahaa eivat luvanneet antaa takaisin, mutta lipun sai muuttaa huomiseksi. Piti paattaa, muuttaako reittia vai toivoa etta huomenna on tiet kunnossa. Paatettiin sitten jaada tanne viela yhdeksi yoksi. Tunnin paasta lahtisi bussi taas, toivotaan parasta!
Tama paiva on sitten ollut hyyyvin outo. Ja nolo. Niin ja olen saanut flunssan… Kurkkukipua ja rakaa. Toivotaan etta ei tasta enaa pahene.
Enivei. Outo ja nolo paiva. Halusimme aamusta menna markkinoille, mutta heti ensi alkuun lahdimme kavelemaan taysin painvastaiseen suuntaan (sita tosin sattuu meille 75 prosentissa tapauksista nyt kun Patricio lahti…). Pysahdyimme lukemaan karttaa, ja siihen tuli outo saksalainen mies selittamaan, etta se on tyoskennellyt silla kadulla missa Debora asuu ja etta silta on ryostetty kaikki ja nyt se tahtoo myyda Neitsyt Maria -julistetta 20 solella. Tarina ei ollut taysin aukoton, mutta Debora kuitenkin antoi sille 2 solea. Kuvaa emme huolineet.
Paasimme markkinoille, se oli aika cool paikka iiiso hedelmatori ja noitatohtoreita (myivat yrtteja ja kuivattuja iguaaneja ja vaikka mita) ja ihmisia jotka oli kivoja ja alkoi jutella. Sitten mentiin kauneushoitolaan manikyyraamaan Deboran kadet (mie en huolinut, en usko etta mun kasilla on toivoa enka jaksa paljoa valittaakaan). Ja sitten sattui tama kohtalokas tapaus.
En tieda kehtaanko kertoakaan, koska hapean. Nain jalkeenpain ajateltuna luulisin olevani viisaampi kuin olin tanaan… Mutta. Kerrotaan nyt.
Siihen kauneushoitolan ulkopuolelle tuli poika, jolla oli pienia kilpikonnia pienessa vadissa. Ja se iski sen vadin siihen keskelle pikitieta auringonpaisteeseen tarkoituksenaan myyda niita ihmisille 8 solella kappale. Jarkyttyneina paivittelimme sita kauneushoitolan pitajalle, joka sanoi etta poika toi ne Iquitoksesta (tai siis joesta sielta) repussaan ja etta ei viranomaiset taalla mitaan valita (toiminta on totta kai laitonta). Tuntui pahalta. Ja mita teimme?
Ostimme ne kaikki. 9 kilpikonnaa.
Tarkoitus oli siis ottaa ne mukaan ja vapauttaa Iquitoksessa tai missa nyt paasemmekaan lahelle sita jokea. Tyypit olivat sita mielta, etta konnat selviavat bussimatkan, selvisivathan ne sielta tannekin vaikka se kuljettaja tuskin hirveasti valitti otusparkojen oloista. Ja vaikka ajatus kilpikonnista bussissa tuntui ikavalta, viela ikavampaa niilla olisi siina missa ne nyt olivat. Se oli hyvin tunnepitoinen ratkaisu.
Kun paasimme hotellille konninemme, tajusimme miten tyhma ratkaisu se oli. Yksi oli jo valmiiksi tosi heikossa kunnossa, tuntui epatodennakoiselta etta ne selviaisivat bussimatkaa. Ylipaataan mehan vain annoimme pojalle rahaa joilla se nyt hankkii uusia kilpikonnia myytavaksi… Siine me olimme hotellin vessassa yhdeksan kilpikonnan kanssa ja mietimme mita tehda.
Paatimme sitten menna avautumaan vastaanoton tyontekijalle. Han oli aika jarkyttynyt (”9 kilpikonnaa? 9 kilpikonnaa?!” mutta tosi avulias, soitteli elainpuistoonkin ja kaikkea. Lopulta paadyimme jattamaan kilpikonnat hanelle, han kuulemma tunsi perheen jolla on iso akvaario ja joka voisi ottaa ne. Tunsin itseni tosi typeraksi ja gringaksi.
Kaiken taman jalkeen menin hotellin vessaan, ja kun yritin tulla ulos, ovenkahva jai kateeni. Siina sitten ovea hakkaamaan etta hei, tyhma gringa jai vessaan jumiin. Mies tyonsi oven auki, jolloin ojensin hanelle ovenkahvan paan. “Lo siento….”
Kun kavelimme hotellilta syomaan, onnistuin vaantamaan nilkkani tiella ja kaatumaan. Ehehe.
No nyt on jo kiire, pitaa ehtia bussiin. Tulipahan avauduttua. Terveisia nolojen tilanteiden naiselta!
Nyt on sitten paasty reissaamisen makuun. Lahes viikko tien paalla ja monta kaupunkia jo takana. Yhteensa kuukausi Etela-Amerikassa, wiuh miten aika kuluu nopeasti! Tassa siis tahanastinen reittini pahkinankuoressa:
6.-28.3. Quito, Ecuador
(josta 11.-13.3. Canoa ja 17.-20.3. Cuyabeno)
29.3.-31.3. Cuenca, Ecuador
31.3. Guayaquil & Huaquillas, Ecuador
1.-2.4. Màncora, Peru
2.-3.4. Lobitos, Peru
3.-5.4. Piura, Peru
5.-6.4. Chiclayo, Peru
Nyt siis olen Chiclayo-nimisessa kaupungissa, hotellin tietokoneella. Kello on puoli yksi yolla, tultiin juuri yopalalta keskustasta. Ei vasyta, koska viime yon nukuin niin hyvin… Mutta siita lisaa, aloitetaan alusta. (Valmistautukaa, kuulumisia taalla jalleen piisaa!)
Viime kirjoitelman aikoihin olin Cuencassa. Siita lahdettiin matkaamaan kohti Perun rajaa, taytyi poiketa Guayaquilin kautta hakemassa Patricion passi. Oltiin joskus illalla Guayaquilin valtavalla asemalla ja olin tosi vasynyt. Oli kaikenlaista haslinkia bussien kanssa, yksi olisi lahtenyt kymmenen minuutin sisaan, mutta paatimme sitten olla ottamatta sita autoa, koska piti hakea matkatavarat emmeka olleet ehtineet syoda. Nautimme sitten pan de yucaa (sellaista herrrkullista juustolla taytettya leipaa) ja jatkoimme yobussilla Huaquillakseen, joka on pieni kaupunki Perun ja Ecuadorin rajalla. Matka oli pitka, ja valilla bussi pysahtyi yli tunniksi tiella sattuneen onnettomuuden takia.
Olimme perilla yolla. Siella tutustuimme nyt jo kovin tutuksi tulleeseen liikkumismuotoon, mototaxiin (tosi sopo moottoripyoravetoinen karry missa on kiva matkustaa), joka vei meidat hotelliin nukkumaan. Seuraavana paivana asioimme “salkkumiesten” luona vaihtamassa dollareita soleiksi ja saimme kuulla, etta tiella edellisyona sattunut onnettomuus olikin ollut meidan kannalta aika pelottava tapaus. Bussi oli ajanut rekan kanssa kolarin ja kahdeksan ihmista oli kuollut. Ja kyseessa oli ollut se sama bussi, johon olimme olleet vahalla menna! Ei ehka pitaisi kertoa tata, mutta. Tuli jo silloin sellainen olo etta haluan soittaa kotiin, joten kaytin kuusi dollaria (hotellihuoneen yhden yon hinta, iiks) siihen, etta puhuin ja aidin ja Millan kanssa. Joten myohaista, sydamentykytykset on jo aiheutettu. Anteeksi.
No, siita jatkoimme rajan yli Peruun, Màncoraan. Patricion piti lahjoa tullimies (!!) etta paasi rajan yli. Matkassa siis mina, Debora ja Patricio, neljas tyyppi ei sitten lahtenytkaan.
Katselimme bussin ikkunasta Perun auringonlaskua ja tuli jalleen sellainen maailma on upea paikka -olo. Tosi inspiroitunut ja onnellinen. Ikkunoista tuuli kasvoille, taivaan vari oli upea ja kappyraiset puut heijastuivat sita vasten, taustalla meri ja taianomainen vastarannan hahmo… ”Miten tallaisessa paikassa kehtaisi vaittaa olevansa surullinen tai onneton”.
Màncorasta nautin myos kovasti. Olimme perilla mukavasti illansuussa, ja mototaxi vei meidat kivaan olkikattoiseen hotelliin - huone tosin oli aika huvittava, koska vessassa ei ollut ovea, joten muiden piti poistua ulos jos yksi halusi kayda vessassa. Kavelimme syomaan soijapurilaiset. On vahan puppua se vaittama, etta taalla olisi mahdotonta olla kasvissyoja! Totta on, etta usein tulisi ongelmia jos en tinkisi sen verran etta syon kalaa (olen syonyt sita kyllastymiseen asti viime paivina… Ja minulla on traumoja Perun cevichesta; Ecuadorissakin se on vain vahan keitettya mutta tosi hyvaa, mutta taalla se on _taysin_ raakaa! Sushia!), mutta vastaan on tullut monta kasvisravintolaa ja juurikin naita soijatuotteita on monissa paikoissa, paljon enemman kuin Suomessa. Ja soijamaitoa.
Kavelimme meren rantaan, ja se oli aivan mahtavaa. Sanoin yhdelle koiralle terve (joo, suomeksi) ja sen jalkeen se uskoi kuuluvansa perheeseen (koska useimmat muut vain potkivat sita raukkaa ja muita kaltaisiaan kauemmaksi). Se tahtoi juosta ja niin minakin ja me juostiin yhdessa rantaviivaa pitkin. Miun housunlahkeet kastui ja samoin koira mutta me ei siita valitetty. Peru ja meri, mahtavaa.
Rannalla oli paljon baareja ja diskoja (joista jokaisesta kuului eri musiikinjytke, se oli aika tajuntaan kayvaa) ja kivoja kynttilalla valaistuja poytia. Istuimme siina iltaa ja koira kaivoi kuopan miun tuolin viereen ja kavi nukkumaan. Se seurasi meita hotellille asti, mutta huoneeseen emme sita huolineet ja aamulla se oli poissa. En tieda lahtiko se vapaaehtoisesti vai ajettiinko pois, raukka.
Seuraavana paivana Lobitos, ja mahtavuus vain jatkui! “Hostelli” oli aivan jarisyttavan ihana boheemipaikka, surffareiden leiri (”Surf camp” oli sen nimi). Oikeastaan se oli vain hylatty, ruma hallirakennus, jonka yksi Jonathan oli vallannut ja muuttanut hostelliksi. Seinat oli taynna maalauksia ja mietelauseita (otsikossa suosikkini; “Kauan elakoon elama, jos elama on tallaista”), katosta roikkui mielenkiintoisia esineita ja pyykkinarulla luuranko sotilashattu paassa (ainakin naytti oikealta, mista lie peraisin). Ja “huoneet” olivat parvelle pystytettyja telttoja! Ja kaikki ihan meren rannassa. Surffarit itse on luku erikseen, hih.
Ja ranta… Ja perun kalliot, upeat Perun kalliot. Seikkailin aika paljon yksin (Deboralle ja Patriciolle privaattikavelya rannalla), mika oli kivaa. Ranta oli lahes tyhja, kavelin ja lauloin “Kaikki me kuolemme pian” (miksihan, se on aika surullinen laulu! Ehka siksi, etta pari vuotta sitten vaelluksella ita-Suomessa hyrailin sita lahes koko reissun ja sen jalkeen se on tullut mieleen usein kauniina ja rauhallisina hetkina…). Iiisoja aaltoja! On hienoa seisoa rannassa, antaa meren tulla ja vuorya polviin asti ja sitten tuntea sen vetaytyvan. Joskus tulee tunne kuin meri olisi kaikkialla ja meinaisi vieda mukanaan…
Kavelimme pitkan laiturin paahan. Siella oli paljon veneita ja yksi aivan _ihana_ puusta kyhatty lautta. Mina ja Pato kapusimme lautalle, kelluimme ja hyppasimme uimaan (vaatteet paalla). Kalastajat kylla vahan tuijotti.
Menin seikkailemaan kallioille, voi ne oli upeita kauniinruskeita sinista taivasta vasten. Ja naytti silta, kuin ne olisi joku (taiteilija tai lapsi) muovannut, tai tuuli tai vesi tai kallion sisalta pulppuava ilma ihan hetki sitten. Mutta ne on kovia ja vanhoja ja lampimia. Pyoreita ja halkeilleita. Liskoja ja rapuja. Istuttiin merelle kurkottavalla kalliolla katsomassa auringonlaskua.
Kaikki se, ja hiekka ja jalanjaljet hiekassa ja tuuli… Sellaisina hetkina suututtaa vahan se, miten mahdotonta asiaa on kuvailla. Jos yrittaa, tulee sellainen (Erkki Nakarin naytelman sanoin) “Olihan tamakin jo nahty” -tunne, vaikka itse hetkessa tietaa, etta ei oltu. Mutta hirvean paljon sellaisina hetkina ei voi suututtaa.
Pimean tultua kavelimme kaupunkiin ostamaan iltapalaa. Màncora oli turistipaikka, tama lahes aavekaupunki… Kauppa oli kirjaimellisesti niiden ihmisten oma kotitalo! Siella ne istui poydan aaressa ja soi illallistaan ja selitti etta joo niita hedelmia on tuolla toisessa huoneessa ja taalla on tama leipa. (Siita sitten vaannettiin vitsia, etta mitahan ne myy vessasta…) Ostettiin 12 sampylaa, juustokimpale, voipaketti, kolme omenaa, kolme tomaattiaja iso vesipullo, kaikki yhteensa 10 solea mika on oo, ehka pari euroa. Halpa illallinen ja aamupala.
Sitten kaveltiin viela rannalle, ja siella oli porukka telttojen kanssa viettamassa iltaa ja soittamassa. Kitara, helistin, perulainen rumpu jonka paalla istutaan. Pyysivat meidat mukaan. Soittivat ja lauloivat, etta yo no sé mañana…
En sentaan tanssimaan halunnut ruveta, mutta johonkin piti sita energiaa purkaa, joten lahdin rannalle juoksemaan. Perun ranta, paljon tahtia, nurinpain oleva kuu. Taas niita hetkia. Tanssin vesirajassa yksin ja lauloin “we all live in the yellow submarine” (en tieda miksi, outoja biisivalintoja mulla?).
Sitten palasin leiriin ja juttelin kauan sellaisen tosi sympaattisen tyypin kanssa joka innostui hirveasti joka asiasta. Varsinkin Suomalaisista hevibandeista (nain monta demonstraatiota siita, miten se soittaa pianolla Stratovariuksen Black Diamondia tai kitaralla Speed of Lightia). Se toisti jatkuvasti lausetta “just you be happy - no más, no más” ja aanteli ja ilmehti varikkaasti. Se oli ihan onnessaan kun sanoin etta aion opiskelemaan kirjallisuutta, ja sain pusun poskelle kun tiesin mainita César Vallejon (perulainen runoilija). Debora antoi sille sveitsilaista suklaata, mista se myos innostui ihan kohtuuttomasti.
Siita matka jatkui seuraavana paivana Piuraan. Patricio alkoi oireilla, joten piti tehda sairaalareissu. Laakari oli ihan pimea. Patricio oli tutkimushuoneessa ja huoneessa oli aiti lapsen kanssa odottamassa konsultointia, mutta se tuli lausumaan mulle runoja (”Puedo escribir los versos más tristes está noche”, tunnistin Pablo Nerudan mista olin salaa hyvin ylpea!!). Patricio tuli ja kertoi etta silla on dengue-kuume. Laakari kysyi, haluanko jaada sinne sen kanssa. No en halunnut. Lahdettiin ja Patricio huomasi, etta ei voi ottaa laakettaan, koska laakari polli meidan vesipullon. Etta sellaista.
Patricio meni hotellille potemaan kuumettaan, ja me mentiin Deboran kanssa elokuviin. “Kuinka koulutat lohikaarmeesi” tai jotain, uusi Disney espanjaksi dupattuna. Yolla mentiin viela syomaan soijapurilaiset, ja kun istuttiin penkilla siihen tuli joku vahan kajahtanut vanha mies myymaan ristikaulakorua turvaksi. Se istui mun viereen ja alkoi “keskustella”, en ymmartanyt juuri mitaan mutta onnistuin kai nayttamaan silta kuin ymmartaisin (ja ymmarsinkin aina juuri sen verran, etta kun se kysyi jotain, osasin vastata, mutta kaikki selitys siina valissa meni ohi. Usein taalla harmittaa kovasti, etten pysty juttelemaan ihmisten kanssa muusta kuin ihan perusjutuista, kaikki syvallisempi menee yli).
Se halusi etta annan sille pusun poskelle ja vastusteli lahtoamme, koska halusi viela “keskustella”. Siitahan sitten alkoi kova vitsailu siita, miten vedan puoleeni kaikkia perulaisia, varsinkin sellaisia omalaatuisempia kulkijoita kuin esim. koirat ja hullut…
Seuraavaksi yoksi piti ottaa Paton kuumeen takia ilmastoitu hotelli. Taalla on tosi ahdistava ilmasto, kuumuus ei juuri tunnu muuna kuin tukahduttavana hikoiluna… Hotelli oli hieno ja tosi kallis (taman maan mittapuulla, Euroopan mittapuulla sikahalpa… Ehka 10-15 euroa yo, yleensa hotellit on jotain 5 euroa) ja miulla oli oma huone.
Saadin innoissani ilmastoinnin kuuteentoista asteeseen (kylmin mahdollinen) ja nautin viileydesta. Illalla en kestanyt puiston hyttysia (miulla oli lyhyet shortsit koska kaikki housut oli pesulassa. Jalat ihan jarkyttavan nakoiset hyttysenpistojen takia, on ihme etta mina en ole se joka sai dengue-kuumeen!), joten mentiin aikaisin hotellille. Nautin luksushuoneestani syomalla kekseja parisangyssani ja katsomalla TV:sta kaikkea roskaa. Tuntui tosi absurdilta tehda sellaista Etela-Amerikassa. Huomasin nukahtaneeni joten painuin pehkuihin. Herasin siihen, kun Debora koputti oveen ja sain kuulla, etta kello on vasta kymmenen… Silti herasin seuraavana aamuna vasta yhdeltatoista! Siina siis syy hyvinnukkuneisuuteeni.
Nyt ollaan siis paasty tahan paivaan. Se kului bussilippua metsastaessa, jatkoa suunnitellessa ja matkustaessa. Tapasimme Chenten, sen tyypin Lobitoksen rannalta, joka (hyvin innostuneesti) neuvoi meille matkakohteita aina hotellien ja ruokalajien ja jopa ihmisten nimia myoten. Sen tyypin into on tosi tarttuvaa, palan halusta nahda Iquitoksen elaimet ja Titicacan auringonlaskun… Oli vahan surullista sanoa hyvasteja. Viela surullisempaa oli Deboralla ja Patriciolla; Pato paatti palata takaisin Ecuadoriin. Nyt ollaan siis taas Deboran kanssa kaksistaan.
Nyt olemme siis Chiclayossa, matkalla kohti Iquitosta, mika on kaupunki keskella Amazonian sademetsaa - “maailman suurin kaupunki, jonne ei johda tieta”. Sinne pitaa matkustaa veneella jokea pitkin ja matka kestaa kolme paivaa. Odotan sita innoissani! Ja paasen taas viidakkoon… Machu Piccu on talla hetkella kysymysmerkki, koska se oli jokin aika sitten suljettu sateiden takia. Nyt se on auki, mutta siella ilmeisesti sataa yha. En valttamatta halua jaada sinne jumiin (kuten jotkut turistit olivat jaaneet), enka tieda olisiko sinne muutenkaan niin kiva menna rankkasateessa ja mudassa. (Yksi meita auttanut yliystavallinen perulainen kehotti jattamaan valiin ja palaamaan elokuussa…) No, ainakin edessa on Iquitoksen jalkeen Lima, Cuzco ja Titicaca, sitten Bolivia ja suola-aavikot… (Chenten sanoin: “Machu Piccu on kuollut, Iquitos on taynna elamaa!)
No, nyt kello on kohta kaksi, hotellihenkilokunta varmaan ihmettelee etta mita tuo hullu turisti meinaa. Ja eikohan tassa ole teille taas luettavaa iltojen ratoksi (tai Vuokon sanoin: “tata voitte sitten yon pimeina tunteina…” :D) Siis ensi kertaan, Ciao!
PS: Ecuadorilainen sim-kortti siis lakkasi toimimasta kunhan rajan yli paastiin, en ole ostanut uutta enka tieda kannattaakokaan. Etta alkaa saikahtako vaikka en vastaa, erityisesti aiti; ala kysele facebookissa tai postan sut kaverilistalta! (:D)
Terveisia Cuencasta! Nyt on sitten sanottu hyvastit Quitolle. Oli aika haikeaa katsella niita mahtavia valoja viimeista kertaa bussin ikkunasta eilen illalla (yolla). Toivottavasti voin palata viela joskus.
Mutta ei menna asioiden edelle. Lauantaina siis jatin isantaperheen, siina oli kaikenlaista haslinkia. Piti tavata Debora ja Patricio kolmelta, ja Carloksen piti vieda mut tapaamispaikalle. Tapaaminen kuitenkin siirtyi ja menin Kathrinin kampalle, koska oli pitanyt tavata se koululla yhdelta mutta koulun ovet ei olleet auki… Eli siis en ollutkaan kolmelta kotona, ja kun vahan ennen neljaa palasin niin siella ei ollut ketaan. Niilla kai oli jotain menoa. Tai en tieda. Piti siis lahtea hyvasteja sanomatta… Vahan surullista sinansa, mutta vain vahan. Kun en mie mitenkaan laheiseksi niiden kanssa tullut, vaikka tosi mukavia olivatkin. Mutta lahinna kavin siella syomassa ja nukkumassa. Jatin kuitenkin kiitoslapun ja kukkakimpun keittion poydalle. Ehka se riittaa.
Oli aika nuuskamuikkusmeininki lahtea koko omaisuutesa kera tyhjasta talosta. Ja kavella sita samaa reittia, minka olin kavellyt lahes joka paiva kolmen viikon ajan, mutta viimeista kertaa ja ison rinkan kanssa. Hienoa siis!
Sitten tapasin Deboran, Patricion ja Patricion serkun ja mentiin hostelliin. Totta puhuen mulla oli ensin vahan huono fiilis matkaseurasta, kun oon ylipaataan aina vahan hidas lampeamaan uuteen seuraan ja ihan erityisesti jos muut tuntee toisensa entuudestaan. Ja sitten viela se espanja… Ymmarran kylla, mutta on tosi vakeaa liittya keskusteluun.
Nyt mulla on jo pajon parempi fiilis. Puhuttiin eilen Deboran kanssa kauan. Tajusin miten paljon kaikki muut yrittaa ja tuli vahan huono omatuntokin. Koska munhan se tassa pitas yritaa kaikkeni puhua espanjaa, vaikka se onkin vaikeaa. Ja Quayaquilissa mukaan tulee siis viela yks tyyppi joka puhuu englantia.
Eilen oltiin siis viela Quitossa. Halusin menna vanhaan kaupunkiin, kun en ollut ehtinyt siella kaymaan. Lahinna olin siis Sandran kanssa. Vaha Quito on tosi hieno! Espanjalaisvallan aikaiset rakennukset on hirvean vakuttavia. Ja se valtava enkelipatsas kukkulalla… Siis ihan valtava! Katedraalissa en ehtinyt kaymaan, mika harmittaa vahan.
Mentiin Bolivar-teatteriin katsomaan nukketeatteria! Se oli mahtavaa! Ensinnakin teatterirakennus on upea (siella jos missa asuu oopperan kummitus. Tosi vanha rakennus, vahingoittui pahasti tulipalossa olikohan kymmenisen vuotta sitten, mutta nyt se on lahes kokonaan restauroitu), ja toisekseen esitys oli tosi hieno. Vakka en ymmartanytkaan kuin satunnasia sanoja/lauseita.
Mutta se oli mahtavaa. Kahden ihmisen voimin toteutettu, ja ne oli ihan huipputaitavia. Upea rytmitaju (vaikea selittaa, mutta taytyy olla tosi taitava etta pystyy toteuttamaan ne kohtaukset…) ja muutenkin, siina esityksessa oli kaikkea, se oli hauska ja vahan pelottava ja surrealistinen. Ja ne lapset! Ne oli ihania kun ne valikommentoi nukeille ja yhdessa musiikkikohtauksessa ne meni lavalle ja alkoi tanssia. <3 Ja esitykseen paasy maksoi vain dollarin!
Tajusin, etten ikina pysty paattamaan mika musta tulee isona. Amazonilla tuntui, etta haluan sittenkin menna opiskelemaan sita ymparistonsuojelutiedetta ja palata viidakkoon. Teatterissa tuli hirvea palo toteuttaa itsekin jotain sellaista. Taidemuseossa taas etta eikun… Arrgh.
No sitten me vaan vaellettiin vanhassa kaupungissa ja juhlistettiin meidan viimeista yhteista iltaa (siis mun ja Sandran). Oli katutaiteijijoita ja koira ja hassuja ihmisia jotka tuli juttelemaan. Sitten yllattaen Paul soitti (se random tyyppi torilta ekalta viikolta). Se liittyi seuraan ja myohemmin myos Debora. Oli hauska ilta.
Yhdeltatoista lahti bussi Cuencaan. Istuttin siis pimeassa autossa ja juteltiin ja tuli hyva mieli siita etta ollaan yhdessa reissussa - ja ylipaataan siita etta oon bussissa kakkine tavaroineni matkalla minne vaan. Kun ensin oli vahan haikeuttanut ja muutenkin mieli vastusteli sita etta pitaa jattaa Academian mahtavat ihmiset ja saannolliset ruokailuajat isantaperheessa.
Taalla ollaan siis Deboran kanssa kahdestaan, tavataan Pato ja se neljas typpi Quayaquilissa huomenna tai ylihuomenna. Tama on myos tosi kaunis paikka, en yhtaan ihmettele, etta paikalliset sanoo tata Ecuadorin kauneimmaksi kaupungiksi. Tosi kauniita rakennuksia ja ihania kahviloita (kalliita) ja joki keskella kaupunkia.
Oltiin historiallisessa museossa, se oli tosi mielenkiintoinen. Varsinkin osasto paikallisesta kulttuursta. Tosin tuntui vahan laimealta (toisaalta kivaltakin) katsella niita installaatioita, kun oli nahnyt lahes kaiken jo aitona. Ei sykahdyttanyt kayda aidon nakoiseksi rakennettuun sademetsakansan asumukseen, kun on kaynyt sademetsan kylassa oikeasti. Tai nahda paikallisen kulttuurin naamioita ja vaatteita ja lukea vanhoista juhlista ja rituaaleista, kun Jacchicuassa naki tanssit oikeasti ja asut ihmisten palla. Vaikka olihan se tosiaan kivaakin, tuli sellanen tunne etta hahhaa museo.
Parasta antia oli osasto yhden yhteison riiteista - sen, jonka perinteisiin kuuluu paiden kutistaminen! Enaa ne ei kutista kuin laiskiaisten paita, mutta naimme myos oikeita ihmisten kutistettuja paita. Ne siis leikkasi vihollisiltaan paan irti ja kutisi sen nyrkin kokoiseksi tavalla, joka on iso salaisuus ja mysteeri. Silla lailla ne ajattelee lepyttavansa tarkeimman jumalhenkensa (jonka nimea en nyt muista, jaiks) tuomalla tasapainon (siis jos joku on murhannut niiden kaverin ja sitten ne palauttaa tasapainon kutistamalla murhaajan paan). Harmitti, etten ymmartanyt kaikkea espanjaa, esim. niiden runoja ja loitsuja.
Sitten kaytiin markinoilla missa oli ihan mahtava hedelmatori! Ja myos lihatori, mita en viitsi sanoa mahtavaksi mutta oli sekin vaikuttava. Oltiin oikeassa kahvilassa (oikeaa kahviakin sai!) ja nyt internetkahvilassa.
On valilla tosi rasittavaa olla blondi taalla, varsinkin nyt kun seurana on pelkastaan toinen eurooppalainen tytto. Vakka Portoviejossa on kuulemma viela pahempaa, taalla ne sentaan vaan kommentoi kiltisti (ja tuijottaa yrh) eika sentaan lahde seuraamaan tai mitaan.
Oon iloinen etta oon oppinut niin paljon Ecuadorilaisesta kulttuurista. Varsinkin koulussa opettajat kertoili paljon nykypaivasta ja menneisyydesta. Tuntuu oudolta jutella tyypin kanssa, joka on vain muutamia vuosia mua vanhempi ja joka muistaa sodan (Ecuadorin ja Perun valilla, 1994. Aika hammentava tapaus sekin, Ecuador voitti sodan mutta (korruptoituneet) hallitukset sopivat silti, etta Ecuador menetti valtavan alueen Perulle. Koko sota oli siis oikeastaan ihan turha, koska lopputuloksella ei ollut valia). Kun itse on tottunut ajattelemaan, etta sodasta tarinoi vain isoisat ja -aidit. Vakka onhan maailmassa paljon maita jotka nytkin on sodassa…
No mutta, tulipa taas pitka teksti. Pitaa varmaan lopettaa. Huomenna siis Quayaquil ja sielta suoraan tai jotain kautta Peru. Taalta tullaan, Macchu Piccu! Ja terveisia myos kaikille Suomeen, ajattelen teitakin!
PS. Juttelin kiinalaisen miehen kanssa espanjaksi euron, dollarin ja Kiinan rahan (en muista mika se on, ja mieskin kaytti vain termia “Kiinan raha”) valuuttakursseista. Oon melko ylpea itsestani. Tosin myonnettakoon, etta lahinna keskustelu koostui siita, etta huidottiin kasilla alaviistoon.
RSS syöte